Joulukalenteri 2020 ⭐️

Joulukalenterini kaikki luukut sain kuin sainkin tänäkin vuonna avattua, vaikka se toisinaan tuntuikin lähes ylivoimaiselta.

Vuosi on ollut monellakin tapaa raskas. Jopa niin raskas, että on ollut vaikea nähdä sitä hyvää, minkä ympäröimänä on saanut elää. Pienetkin vastoinkäymiset ovat saaneet suuret mittasuhteet ja ongelmat ovat tuntuneet seuraavan toisiaan.

Pari päivää sitten, en uskonut joulun tulevankaan. En olisi edes halunnut sen tulevan. Olisin halunnut hypätä joulun yli. Sieltä se joulu kuitenkin tuli. Tänäkin vuonna. Se saapui kutsumatta eikä niin toivottuna. Se saapui kuitenkin rakkaana, ehkä jopa rakkaampana kuin aiemmin. Joulu on ollut tänä vuonna rauhaa, rakkautta ja kiitollisuutta. Vapaus velvollisuuksista ja oman näköinen joulu, se on minun jouluni.

Yökirja jatkuu unettomina öinä, mikäli sellaisia tulee. Blogiaiheita päässäni on vähintään kymmenen. Toivottavasti saan jaettua ne kanssasi.

❤️ Hyvää ja rauhallista joulua sinulle, rakas lukijani ❤️

Luukku 24

Aamupuuro, paketointia, kinkun tuoksu – lapsuuden tuoksu, kynttilöitä, valmistautumista jouluaterialle, glögiä, rakas mies ja suukko, montakin, anoppi, lapset, tyttären poikaystävä, ruokaa, paketit, joululauluja. Kyllä, minä rakastan joulua. Tänäkin vuonna.

Luukku 23

Alkaa joulufiilis minunkin sisälläni pikku hiljaa kyteä. Tein lyhyen työpäivän, mutta sain yllättävän paljon aikaan. Laiska töitään luettelee, joten jätän tämän tähän.

Pakkasimme tavarat, ja niitä on taas liikaa. Kinkku, punaviini, glögit, kaupasta ostetut limput, pikkuiset paketit kaikille tärkeille (tosin ne odottavat vielä paketointia, vaatteita viikoksi, meikkejä ja muuta välttämätöntä kosmetiikkaa, pari keskeneräistä lahjaa – no, kaikkea mahdollista niin paljon, että mies joutui tekemään monta reissua raahatessaan niitä autoon. Vähintään puolet tavarasta on turhaa. Aina.

Joulumieli alkoi jo palaa liekillä, kun saavuimme Valkeakoskelle. Anopin koti on puettu jouluun. Kynttilät lyhdyissä toivottivat meidät jo ulko-ovella tervetulleiksi. Sisällä palavat kynttilät ja jokaisella pöydällä on joulukukka. Anoppi oli ehtinyt jo kasata minun vanhan mustan kuusen ja koristella sen kauniisti. Mies laittoi kinkun uuniin ja minä graavasin lohta. Tunnelma on seesteinen ja rauhallinen. Viimeistelen viimeisiä lahjoja ja rakastan äärettömästi. Kaikki on nyt hyvin. Joulu voi tulla.

Luukku 22

Tokaisin miehelleni ärtyneenä: ”Vittu mä unohdin sen saatanan leivänkin tehdä.” Mies toisti perässäni hieman vielä korostetumman ärtyneellä äänellä: ”saatanan leivän!” Ja jatkoi sitten, että kyllä tuossa lauseessa ilmentyy se joulun sanoma, se ilo, rauha ja joulumieli. Huono tuuleni hävisi kikatukseeni. Pysyisi nyt poissa.

Luukku 21

Kolme työpäivää vielä ennen joulua. Ennen jouluaattoa. Me suomalaiset kun olemme niin outoja siinäkin mielessä, että juhlimme juhlat aina virallista juhlapäivää edeltävänä päivänä. Tai no, emme nyt aina, mutta joulun, uuden vuoden, vapun ja juhannuksen. Koronavuosi on järisyttänyt arkeamme ja juhlaamme tavoilla, joita en olisi osannut edes mielipuolisimmissani kuvitelmissani ajatella. Samalla se on muuttanut meitä ihmisinä tai vähintäänkin saanut meistä esiin aivan uusia puolia, niin hyvässä kuin pahassakin. 

Mietin aamulla sitä, kuinka korona on antanut meille luvan, tai ehkä oikeammin olisi sanoa, olemme ottaneet luvan, kytätä toistemme tekemisiä käsienpesusta ja yskimisestä lähtien. Someraivo on toisinaan valtavaa, kun joku on uskaltautunut kauppaan ilman maskia, vaikka emme voi tietää, voiko tämä joku edes maskia käyttää pahan astman tai allergian takia. Vanhemmat ”nostelevat” itseään huippukasvattajiksi, kun ovat pystyneet pitämään 15-vuotiaat lapsensa kuukausi kaupalla kotona ja ulkoilemassa vain omassa kotipihassa. Samalla, kun he itse tekevät siistiä sisätyötä kotona, he opettavat pieniä etäkoululaisiaan, tilaavat ruuat kauppapalvelusta ja pukevat myös kymmenvuotiaalle Mico-pojalleen Adidaksen maskin silloin, kun lähtevät oman perheensä kesken joka sunnuntaiselle päiväkävelylle. Kävelyllä turvavälit muihin mitataan rullamitalla ja niistä tingitään vain silloin, jos isä-Nikon bisnestuttava perheineen sattuu tulemaan vastaan. Silloin isä-Niko ja tärkeä tuttava antavat kyynärpäitä toisilleen, mutta palaavat nopeasti rullamitan päähän toisistaan vaihtamaan kuulumisia. Perheen ja metsän sopusointua kuvataan joka kulmasta. Viisitoistavuotiaskin osallistuu keräämään joulukranssia varten jäkälää ja sammalta. Illalla tilataan kotiinkuljetuksella pizzat oven taakse, koska on herkkupäivä. Yhdessä tehty kranssi sopii upeasti Pentikin poroja kehystämään. Taatelikakut ja piparit tuoksuvat uunissa ja kohta koko perhe istuu höyryävät glögimukit käsissään asettuneena valkoisen taljan päälle yhteisselfietä varten. Äiti tekee somepäivityksen. Kotoilua. Jotain hassunhauskaa on ehkä sattunut. 

Toinen päivitys tehdään kaupungin märinäryhmään. Siinä kerrotaan, kuinka metsässä oli ihmisiä, joiden räkänokkaiset kakarat yrittivät tulla lähelle, eikä vanhempia näkynyt missään. Ja kuinka jotkut kelvottomat vanhemmat eivät huolehtineet teini-ikäistensä lösseilystä. Nuoriso oli kokoontunut läheisen kauppakeskuksen pihaan. Someraivo kiihtyi nopeasti päivityksen keskustelussa ja yhtä nopeasti tuo lössi muuttui joukoksi maahanmuuttajataustaisia nuoria, jotka aivan varmasti olivat käyttäneet huumeita. Eikä heidän kännyköihinsä oltu ainakaan ladattu koronavilkkua. Heidän vanhemmistaan tuli hetkessä epäkelpoja, välinpitämättömiä äitejä ja isiä, jotka olivat raivolle vapaata riistaa. Joku oli kaiken tämän lisäksi nähnyt jonkun koskevan ilman kumihanskoja sellaisiin mandariineihin kaupan hedelmälaarissa, joita ei sitten ottanutkaan omaan pussiinsa.

Kaiken raivon, kyttäämisen, oman itsensä nostelun, velvollisuuden selitellä omia tekemisiään ja oman paremmuuden todistelun lisäksi korona on tuonut mukanaan myös jotain positiivista ja kaunistakin. On ollut pakko pysähtyä ja nähdä se hyvä, mitä ympärillämme on. Ihan lähellä. Olemme keksineet uusia tapoja olla yhdessä ja iloita. Olemme oppineet arvostamaan itsestään selvyyksiä. Nähneet heidätkin, joille mikään ei ole itsestään selvää. Olemme puolustaneet heikompaa ja auttaneet avun tarvitsijoita. Ainakin tuntuu, että aiempia vuosia enemmän. Jätetään tästä kamalasta vuodesta kaikki hyvä elämään tuleviinkin vuosiin. Kaiken muun voi unohtaa.

Luukku 20

Ystävälläni oli koira. Hän kertoi minulle viime viikolla koiran tarinan. Ja sen surun, kun joutui rakkaan koiransa lopulta jättämään erossa. Ei saanut sitä itselleen. Ystävääni itketti vieläkin, vaikka aikaa oli kulunut jo useampi vuosi. Tuntui pahalta hänen puolestaan.

Pari päivää sitten ystäväni tuli luokseni ja kertoi, että hänen koiransa on jostain syystä kodittomien koirien yhdistyksellä. Huoli, suru ja järkytys sai ystäväni lähes toimintakyvyttömäksi ja syyllisyys siitä, ettei hän enää itse pystyisi koirasta huolehtimaan sai hänet lähes lamaantuneeksi. Tuntui vielä pahemmalta. Yritin sanoa jotain lohduttavaa, mutta en osannut.

Kerroin miehelleni illalla ystävästäni ja koirasta ja kaikesta tähän liittyvästä. Mieheni sanoi heti, miettimättä, että me haemme koiran kotiimme ja ystäväni saisi olla koiran kanssa aina, kun vain haluaisi. Taas rakastin miestäni enemmän, vaikka olin kuvitellut sen olevan mahdotonta. Mieheni soitti äidilleenkin ja kertoi koirasta. Ja siitä, että me antaisimme sille rauhallisen ja turvallisen loppu elämän. Ystäväni oli onnellinen. Hän sanoi, että vaikka emme sitä lopulta ottaisikaan, hän oli onnellinen, että ajattelimme. Anoppinikin oli ilahtunut.

Perjantaina aamulla saimme tiedon, että koiraa ei voida sijoittaa meille, koska asumme kerrostalossa ja koira ei kestäisi yksin olemista. Kuinka kertoisin tämän ystävälleni. Särkisin hänen sydämensä. Omanikin sai säröjä. Ehdimme mieheni kanssa jo innostua. Tuntui pahalta. Surulliseltakin. Itketti. Tällä kertaa myös omasta puolestani.

Luukku 19

En kirjoittanut tänään ajoissa. Tai eilen. Nyt on yö ja päivä on vaihtunut. Heräsin kesken unieni, enkä saa nukuttua enää. Olen vieläkin surullinen. Ja vihainen. Nyt ehkä kuitenkin enemmän vihainen. Olen vihainen, koska minulle tärkeää ihmistä on kiusattu. Ei sellaista kukaan jaksa. On pakko lähteä. Mietin, miten pystyn olemaan aikuinen ihminen ja hoitamaan tämän asiallisesti. Sanomatta, mitä todella ajattelen. Itkettämättä ihmisiä, niin kuin he itkettävät. Hoitamatta en tätä kuitenkaan jätä. Vaikka en olisi surullinen, vaikka en olisi vihainen, minun velvollisuuteni on hoitaa tämä. Ilmoittaa kaikille mahdollisille tahoille kiusaamisesta. Ilmoittaa niin kauan, että toimenpiteet ovat sen kaltaisia, että niillä on merkitystä. Kenelläkään ei ole oikeutta käyttäytyä niin, että toinen ihminen joutuu tuntemaan tuskaa ja pelkoa.

Nämä samat ihmiset ovat usein niitä, jotka huutavat siitä, kuinka kiusaajan pitää vaihtaa koulua. Samat ihmiset ovat usein niitä, joiden lapsia ehkä kiusataan koulussa ja nämä samat ihmiset ovat valmiita kivittämään koulukiusaajan, lapsen. Nämä kiusaajat ovat usein itse korkeasti koulutettuja aikuisia. Vaikka ei se koulutus oikeasti korkea ole. Eli ei kai voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu. Vai miten se nyt meni. Oli miten oli, tähän tämä ei jää. Mutta minä jään!

Luukku 18

Joskus, kun on oikein surullinen, niin surullinen, ettei pysty olemaan edes vihainen, uusi leikkaus hiuksissa voi vähän lohduttaa. Tosin kampaus valui sadeveden mukana Hakaniemen viemäreihin, mutta ainakaan kukaan ei erottanut sadevedestä kyyneleitäni. Kotona, kun televisiossa soi Oi jouluyö, itku tuli äänen kanssa.

ps. Halasin tänään ihmistä, vaikka ei saisi.

Luukku 17

Tänään sydämessäni läikähti. Nytkin tuntuu, että se on ihan sykkyrällä. Meille tuli pienen pieni haave. Yhteinen. Ja siitä tuli minun ystävänikin haave. Nyt en voi sanoa muuta kuin, että toivon sen haaveen toteutuvan ❤️

Luukku 16

Tänään en jaksa kirjoittaa. Olen ollut supertehokas koko työpäiväni. Selkä on ollut pari päivää superkipeä. Tänään minun oli pakko rakentaa itselleni etätyöpiste silityslaudasta, koska en pystynyt enää istumaan. Joulu tulee. Minä en ole valmis.

Luukku 15

Olen neulonut miehelleni villapaitaa nyt kolme vuotta joululahjaksi. Olen neulonut ja purkanut, purkanut ja neulonut. Olen ostanut Hakaniemen pikku putiikista lankoja ja bambupuikkoja. Olen opetellut uudenlaista resoria. Keskeneräinen villapaita on muuttanut mukanamme Hakaniemestä Oulunkylään. Olen yrittänyt piirtää itselleni ohjetta, jotta saisin neulottua paitaan samankaltaisen kuvion kuin Sielun veljien levyn kannessa. Edes vähän sellaisen, joka miehelläni oli päällään lähes kymmenen vuotta sitten. Silloin, kun meidän tiemme eivät olleet vielä kohdanneet.

Olen ostanut lankoja Helsingin parhaasta lankakaupasta Oulunkylästä. Ja taas olen purkanut. Villapaidan tekemisen aikana siskoni on saanut vauvan ja minä neuloin vauvalle nutun, jota en koskaan antanut. Nuttu on korissa sänkymme vieressä. Olen neulonut ja etsinyt ohjetta. Ja taas olen purkanut. Olen neulonut kodittomille sukkia. Itselleni neuloin lapaset, jotka lahjoitin kylmissään olevalle miehelle. Olen ajatellut villapaitaa usein. Se on olohuoneen laatikossa. Silmukat ovat karanneet. 

Kyllä se vielä valmiiksi tulee. Tai minä teen sen valmiiksi. Minä teen sen, koska siinä on niin monta tarinaa kerrottuna. Minä neulon ja puran. Puran ja neulon. Ja minä ajattelen rakastani, jota neule jonain päivänä lämmittää. Minä teen sen valmiiksi. Minä teen sen, koska minun mieheni haluaa minun kätteni työn lahjaksi, aarteekseen. Minä annan sen jouluna. En ehkä tänä vuonna. Mutta jouluna kuitenkin. Sen lupaan

Luukku 14

Eilen ulos sytyttämäni kynttilä palaa edelleen lyhdyssä. Naapurissa joku tekee remonttia. Asukkaat ovat luultavasti muuttaneet pois, ja asunnon pintoja päivitetään nykyaikaisemmaksi ja siistimmäksi. Ulkona Raide-Jokerin rakentaminen jatkuu. En muista, olivatko rakennustyöt viikonloppuna tauolla. Taisivat olla. Mistään ei kuitenkaan huomaa joulun olevan tulossa. 

Vielä yksi kokonainen työviikko edessä ja sitten reilu puolikas. Sen verran pitäisi jaksaa. Joulua edeltävä aika on sosiaalityöntekijälle raskasta. Siltä se ainakin joka vuosi tuntuu. Johtuuko se enenevästä ihmisten hädän määrästä vai omasta väsymyksestä, en osaa sanoa. Vai ovatko kyseessä omat, itse itselleni asettamani vaatimukset saada maailma valmiiksi ennen joulua. En ole tutkinut tilastoja. Yritän sanoa itselleni, että teen sen, minkä pystyn. Enempää en voi. Sanat eivät vain tunnu saavuttavan määränpäätään, vaan jäävät tyhjiksi, merkityksettömiksi mantroiksi, joita toistelen konemaisesti. Tavallinen, masentava maanantai.

Luukku 13

Ulkona on pimeää. Sytytin kynttilän parvekkeelle. Liekki on niin pieni, ettei sen valo murra pimeyttä ympärillään. Silti se näyttää kauniilta, vaikka en tiedä miksi. Olen koko aikuisuuteni rakastanut kynttilöitä. Niissä on jotain rauhoittavaa ja herkkää. Elämää.

Lapsena pelkäsin kynttilöitä. Pelkäsin tulipaloa. Muistan varmasti loppuelämäni isoisotätini Lindan joulukuusen elävät kynttilät. Olin suorastaan kauhuissani niistä. Muistan, kuinka helpottunut olin, kun vanhempani ostivat omaan kuuseemme uudet sähkökynttilät ja antoivat vanhat sähkökynttilät Linda-tädille. Enää minun ei tarvinnut pelätä ja pystyin juomaan joka jouluisen Jaffa-pullollisen limsaa ilman pelkoa, että kuolisin tulipalossa.

Enää en pelkää kynttilöitä. Omaan kuuseeni laitan silti sähkövalot. Tosin kuusikaan ei ole oikea. Eikä Linda-tätiäkään enää ole viettämässä joulua kanssamme. Muistoissani hän elää silti aina. Ehkä sitten niiden elävien kynttilöiden liekeissä, joita rakastan.

Luukku 12

Eilisillan Vain elämää -jakso oli kokemus. Meni todella tunteisiin. Olen ylipäätänsäkin herkästi musiikkiin reagoiva ihminen ja siihen, kun lisään vielä joulun, tunne on sanoinkuvaamattoman koskettava. Sekä hyvässä että pahassa. Minusta oli kauheaa kuunnella Jannica B:n jazz-pop-pop-jazz -mikäliegenreä edustavaa esitystä. Lähestulkoon luovutin. Mieheni ihaili kuitenkin Arja Korisevan kaunista ja uljasta ulkoista olemusta ja sisäistä sädettä, joten en tohtinut kääntää kanavaa.

Kun Klamydian Vesku tuli esittämään uuden tekstinsä Arja Korisevan kanssa, vaikutuin. Joulu piritalossa kapusi hetkessä lähes samalle viivalle Hassisen koneen Jouluyön kanssa. Vaikutuin. Sen elämän kovuuden, mitä joulu entisestään korostaa, Vesku Jokinen sai esiintymisellään, sanoituksellaan vangittua niin vakuuttavasti, että uskoin joka sanaan, joka säveleen, joka kirjaimeen, joka nuottiin. Sosiaalityön tieto. Elämä. Ne kaksi ja niiden ehtymätön liitto kietoutuivat toisiinsa niin, että sydäntä kylmäsi.

Ajattelin jo, että tämän enempää ja syvemmältä ei sieluani voi koskettaa televisio-ohjelmassa. Ajattelin väärin. Kosketus oli tosin aivan toisenlainen, kun Herra Ylppö päästi taas lahjakkuutensa vapaaksi. Se, miten se näkyi hänen kehonsa liikkeissä, kuului hänen äänessään, puhumattakaan sanoista ja sävellyksestä, oli jotain maagista. Kuinka joku ihminen voi saada vanhasta joululaulusta – Hei tonttu-ukot hyppikää – jotain niin vangitsevaa, kiehtovaa ja kiinnostavaa. Se on lahja. Ja sellaisesta lahjasta meillä kaikilla on oikeus nauttia. Jokaisella omanlaisestaan. Omaa itseä koskettavasta. Olimme sitten köyhiä tai rikkaita. Onnellisia tai onnettomia. Kiitos musiikista.

Luukku 11

Ei. Ei minulla ole välipäivää. Meinasin unohtaa. Tässä minä nyt kuitenkin kirjoitan. Aikaa on vielä monta tuntia. 

Yöllä näin taas painajaisia. Heräsin mieheni ääneen, kun hän kysyi, kenelle räyhään. Olin karjunut unissani: ymmärrätkö!!! Olin ahdistunut herätessäni. En uskaltanut nukkua. Otin rauhoittavan lääkkeen ja menin tupakalle, koska en halunnut enää painajaisen jatkuvan. Paleli. Iho tuntui silti kuumalta. 

Vessan peilissä näin kauhusta kalpeat kasvoni, joissa kuitenkin posket helottivat kirkkaan punaisina. Palelin yhä enemmän. Taidan olla kuumeessa, muistan ajatelleeni. Ehkä painajaisuni johtuikin siitä, eikä päivällä saamastani puhelusta.

Aamulla kello soitti liian aikaisin. Niin kuin se on tehnyt joka aamu jo pitkään. Tänä aamuna en kiroillut. Olin helpottunut, että loppu yö oli mennyt rauhallisesti. Ulkona oli maa valkoisessa hileessä. Näytti valoisammalta kuin eilen. 

Nyt kun kirjoitan, on taas pimeää. Työpäivä oli raskas, vaikka tein sen kotona. Raskaita asioita. Murheellisia. Ahdistavia. En meinaa päästä sen yli. Mietin, että lähetän ystävälleni viestin, jossa kerron, kuinka tunnen kaiken leviävän käsiin. Kuinka en saa mistään otetta. Kuinka minun on pakko päästä pois. Minun on pakko löytää työ, joka ei ole pelkkää ahdistavaa tulvaa, jonka voimalle en mahda mitään. Ja nyt se tulva lisääntyy sellaista vauhtia, että jos en pelasta itseäni, hukun.

Onneksi nyt on viikonloppu. En aio ajatella työtä. En ihmisiä. Ajattelen vain itseäni. Soitan miehelleni ja pyydän tuomaan kaupasta glögiä. Ehkä suklaata sen kanssa. Aion vetää itseeni jouluista tuoksua ja antaa kuuman juoman lämmittää. Laitan uudelta ystävältäni joululahjaksi saamani villasukat jalkaan ja käperryn sohvalle viltin alle mieheni kainaloon. Siinä on kaikki. Nyt voin unohtaa.

Luukku 10

Olisi ehkä pitänyt antaa tänä vuonna joulukalenterilleni jokin muu nimi kuin Joulukalenteri. Tästä joulukalenterista ei juurikaan tule iloisia yllätyksiä. Ajalle tyypillisesti tunteet ja tunnelmat vaihtelevat äärilaidasta toiseen. Mutta en minä iloisia yllätyksiä luvannutkaan. Tänään on taas synkkä päivä.

Olen taas loppu viikon etätöissä enkä saa poistua kotoa. Määräsivät uudelleen koronatestiin, koska minulla on silmätulehdus. Yritin kyllä sanoa (ja sanoinkin) käyneeni testissä viikko sitten ja kerroin testin olleen negatiivinen. Ei auttanut, koska silloin minulla ei ollut silmäoireita. Testin tulokset tulevat parin päivän päästä testin ottamisesta. 

Luin aamulla lehdestä Helsingin Koskelassa tapahtuneesta 16-vuotiaan lapsen kuolemasta.  Kolmea samanikäistä epäillään murhasta. En voi ymmärtää. Ei kai kukaan voi. Ajattelen niitä vanhempia, joita tämä järkyttävä tapaus koskettaa – uhrin ja tekijöiden vanhempia. En voi ajatella. En voi olla ajattelemattakaan. Tekisi mieli itkeä. Viime vuonna ei Helsingissä ollut yhtään alaikäisten tekemää henkirikosta tai henkirikoksen yritystä. Tänä vuonna niitä on ollut kuusi, ja epäiltyjä on 12. 

Mistä tämä kertoo? Miksi nuoret voivat niin pahoin? Voivatko koronan vaikutukset todella olla näin raakoja? Mikä on mennyt pieleen? En tiedä. Saanko koskaan tietääkään? Sitäkään en tiedä. Tänään on kylmempi kuin eilen. Tänään en tunne joulun lähestyvän. Helsinki on painanut katseensa maahan. Maahan, josta lumi on sulanut. Maahan, joka imee lopunkin valon. 

”Liian suuri kaupunki pienelle nallelle, sanoi mies. Nalle vastasi: Niin on. Ja surullinen. Ainakin tänään.”

Luukku 9

Katselen valokuvaa, jossa olen siskoni kanssa. Halaan häntä. Näytämme molemmat onnellisilta. Taidamme ollakin. Välillämme olevat yli parikymmentä vuotta eivät väliimme mahdu sillä tavalla, mikä voisi tähän erityislaatuiseen rakkauteeni häntä kohtaan vaikuttaa. Ainakaan sen arvoa vähentävästi. Olen rakastanut häntä ensi kohtaamisestamme lähtien. Olen ihastellut hänen tummia piirteitään ja topakkaa ja määrätietoista luonnettaan. Olen nähnyt hänen suurissa silmissään surua, epätoivoakin. Olen tuntenut hänen kapinansa. Ja kipunsa. Kiittänyt rehellisyydestä, jota ilman olisin päässyt helpommalla, mutta jäänyt paljosta vaille. Olen ollut huolesta sekaisin. Ja onnesta. 

Kuva on aurinkoa täynnä. Uuden kevään tuloa. Onnea ja Onnia. Vaikka tuona päivänä oli pakkasta, aurinko lämmitti jo. Ja kun se heitti säteensä ikkunan läpi, ei voinut olla enää kylmissään. Pilkko pimeän, lumettoman joulukuun keskellä, kuvan mukana tulvahtelee valo ja lämpö sisälleni niin, että hymyilyttää. Kevät, niin kovasti kuin sitä jään joka vuosi kaipaamaan, se tulee joka vuosi uudelleen. Jaksan sitä odottaa. 

Perhe on saanut tänä vuonna uuden merkityksen. Rajoitukset ja suositukset tekevät varovaiseksi. Jouluna pitää välttää vierailuja. Suuria perhejuhlia. Minä en tänä jouluna ehkä tapaa sisaruksiani. Vietän joulun omien lasteni ja puolisoni kanssa. Ja hetken myös anopin. Helsingissä korona jyllää kai kaikista kaupungeista pahimmin. En voi lähteä levittämään tautia. On pakko uskoa viisaampia ja pysyä pienessä porukassa. Minä en ole yksin kuitenkaan. Yksinäisyys korostuu jouluna. Joulu on perhejuhla. Silloin ei kuulu olla yksin. Tänä vuonna yksinäisyyden kokemus koskettaa yhä useampaa. Jouluna se sattuu ehkä enemmän kuin  muulloin. Tänä jouluna kaikki yksinäisille tarkoitetut juhlat on peruttu. Yksinäisyys on peitto, jonka alle tukehtuu.

Onneksi joulu ei kestä kauaa. Niin ihana kuin se onkin. Ja onni on myös se, että itse ei joudu yksinäisyyttä kokemaan. Ainakaan tänä jouluna. Kiitos siitä. Kiitos perheestä. Puolisosta ja lapsista. Siskoista ja veljestä. Äidistä ja isästä. Anopista. Vaikka tänä jouluna emme ehkä kohtaa, minä soitan. Ja kohta tulee aurinko ja kevät. Tulee ilo ja valo. Korona murtuu, niinkuin murtuu talven pimeys ja kylmyyskin. Minä jaksan odottaa.

Luukku 8

Tänään tavallinen tiistai vaihtui kauhuksi, epätoivoksi, huoleksi, suruksi. Pääni täyttyi kysymyksistä. En saa vastauksia. Vatsaani sattuu. Tuntuu kuin joku vääntelisi palleaani. Hengitys on pinnallista ja nopeaa. Mitä oikein on tapahtunut? Miksi se, mitä on tapahtunut, on tapahtunut? Mitä nyt tapahtuu? Miksi? 

Ei se riitä, että on korona. Ei riitä pimeä joulukuu. Elämä tapahtuu silloinkin. Elämä tapahtuu toisinaan niin kipeällä tavalla, että sitä on vaikea ottaa vastaan. Eikä ottaisikaan, jos olisi vaihtoehtoja. Sinä sanoit minulle selviäväsi kyllä. Olithan syntynyt taistelijaksi. Minä sanoin, ettei ihmisen kuuluisi aina joutua taistelemaan. Joskus pitäisi voida vain elää ja olla.

Luukku 7

Aamu on kylmä. Tekisi mieli nukahtaa viltin sisään. Silmät menevät kiinni ja kahvi valuu pitkin leukaani, kun mukin reunan tähtääminen suulleni hieman epäonnistuu. En haluaisi lähteä töihin. En jaksaisi. Haluaisin nukkua.

Ulkona on pimeää, eikä sinne lähteminen houkuttele. Odotan viikon päästä tulevaa palkkaani, jotta voin hankkia joulujahjat. En osta montaa, enkä mitään kallista. Silti rahanmeno kauhistuttaa. Ajattelen niitä, joilla ei ole varaa edes ajatella rahanmenoa, kun rahaa ei ole edes välttämättömimpään. Häpeän itseäni.

Luukku 6

Itsenäisyyspäivä. Tuntematon sotilas pauhaa televisiossa. Suomen lippu on nostettu. Kello on kolme päivällä ja on hämärää. Istun sohvalla viltin alla ja juon kahvia. Tänään ei tarvitse mennä töihin. Ei tarvitsisi, vaikka ei olisi itsenäisyyspäivä, koska tänään on sunnuntai. 

Ennen itsenäisyyspäivä merkitsi minulle vapaapäivää. Nyt se merkitsee jotain muutakin. Tänä vuonna se merkitsee ehkä enemmän kuin koskaan, enkä jaksa harmitella sitä, että päivä sattui osumaan viikonlopulle. Tämä aika on opettanut nöyryyttä sen tosiasian edessä, että mikään ei lopulta ole itsestään selvää. Ei sekään, mikä on meille valmiina annettu. ”Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas.”

Luukku 5

Koronatestin tulos oli negatiivinen. Tänään aamulla eivät sitten silmät meinanneet aueta. Silmätulehdus molemmissa silmissä. Pekka lähti hakemaan silmätippoja sillä välin, kun minä siivosin. Halusin, että huomenna, itsenäisyyspäivänä, on siistiä. 

Sain vaarin kuoltua kaksi lasista solmukynttilänjalkaa. En muista niiden virallista nimeä, mutta Iittalan lasia ne ovat. Huomenna haluan laittaa niihin valkoiset kynttilät ja kunnioittaa sillä niitä, jotka juhlapäivän meille antoivat. Korona ei sitä meiltä voi viedä, vaikka linnanjuhlia ei olekaan. Tai on, mutta ilman juhlavieraina. Itsenäisyyspäivä on ja pysyy. Kaikesta huolimatta.

Luukku 4

Mietin sitä, mitä kaikkea upeaa sosiaalityö voi olla. Ei tarvita aina suuria, kun ihminen suuressa suossaan kokee edes hetkisen voivansa paremmin. Kokemus välittyy äänen kirkkautena, nauruna ja kiitoksena. Sosiaalityöntekijälle suurina palkintoina.

Luukku 3

Olen matkalla koronatestiin, koska oloni on ollut omituinen muutaman päivän ja ääneni katoaa ja hengästyn puhuessani. Puhuminen on ollut minulle suurin fyysinen voiman ponnistus viimeisinä parina päivänä eli luultavasti hengästyisin muistakin ponnisteluista. Maskia on vaikea pitää kasvoilla. Tuntuu, että en saa happea. On pakko raottaa sitä, vaikka siihen ei saisi kai koskea.

Eilen illalla saimme puhelimiimme viestin sosiaali- ja terveysministeriöltä, jossa kerrottiin koronan olevan leviämisvaiheessa. Alkoi ahdistaa. Kun huoli ja pelko kasvavat liian suuriksi, siitä syntyy ahdistus. Joulukuun taianomainen tunnelma on kateissa ja sitä on vaikea luoda. Nyt se tuntuu jopa mahdottomalta. Tämä aika jättää jälkensä historian kirjoihin. Me, jotka tätä aikaa elämme, kirjoitamme, kuvitamme, sävellämme nämä tunteet ja tunnelmat tuleville sukupolville. On joulukuun kolmas, ja minua ahdistaa yhä.

Luukku 2

Tänä vuonna joulutoiveet monessa perheessä varmasti poikkeavat aiempien joulujen toiveista. Edellisten joulujen toiveet viimeisimmästä pelikonosolimallista ovat vaihtuneet ehkä toiveiksi siitä, että äiti saisi pitää työpaikkansa tai että pääsisi itse takaisin kouluun ja saisi syödä lämpimän aterian koulussa. Yrittäjäperhe saattaa toivoa, että ihmiset ostaisivat lahjoja sen verran, ettei yhtään enempää työntekijöitä tarvitsisi enää irtisanoa tai että edes oman perheen toimeentulo olisi turvattu. Duunarille jokainen työpäivä ilman tietoa tulevista yt-neuvotteluista on lahja. Moni ristii kätensä iltaisin ja toivoo koronarokotteesta pelastusta. Elämä on päivä toisensa jälkeen pelkojen ja toiveiden kilpailua. Jotkut ovat jo luovuttaneet. Enää ei ole toivoa eikä pelkoa. 

Toiveet ovat vaihtuneet huokauksiksi helpotuksesta ja pelon ilmapiiriksi. Monilla, joilla on työtä, on sitä liikaa, mutta sitä ei voi nyt sanoa. Ei voi valittaa, koska toisilla ei ole mitään. Sosiaalityöntekijänä näen ja koen tämän ristiriidan päivittäin. Se tuntuu pahalta. Joinakin päivinä saattaa käydä niin, että tuntuu, etten saa tämän kuorman alta mitään aikaiseksi. Asiantuntijuus katoaa ja yhtäkkiä olen vain ihminen. Ihminen, joka toivoo, että tämä painajainen päättyisi. Joulu, tule ja auta meidät ylös tästä suosta. 

Luukku 1

Joulukuu tulee joka vuosi yhtä puun takaa. Tänä vuonna tajusin sen tulleen, kun lukijani lähetti minulle eilen viestin ja kysyi, onko Teddyllä tänä vuonna joulukalenteri. Melkein unohdin hypätä bussiin, kun tajusin joulukuun olevan tässä, taas niin yhtäkkiä ja odottamatta.

Joulukuu on kuukausista erilaisin. Se on odotusta ja jännitystä. Se on pimeyttä ja valoa. Se on vilinää ja vilskettä, rapinaa ja supinaa. Joulukuu on arkea ja pyhää. Se on työtä ja lomaa. Se on enää askel uuteen vuoteen. Tänä vuonnakin joulukuu on erilainen kuin muut sisarensa. Samalla se on myös toisenlainen kuin edeltäjänsä. Viheliäisestä viruksesta tuli hetkessä koko maailman mullistava, lähes yön ja päivänkin paikkaa vaihtava hallitsija. Se tunkeutui julmasti elämiimme ja muutti tullessaan myös joulukuun – kuukausista rakkaimman ja raskaimman. Sillä jos joulukuu on aiemmin aiheuttanut ahdistusta monelle köyhälle, yksinäiselle, alkoholisoituneiden vanhempien lapselle, lähisuhdeväkivallan pelossa elävälle tai rakkaansa juuri menettäneelle, tänä vuonna joulukuu ja sen mukanaan tuova joulu aiheuttaa varmasti entistä enemmän ja entistä useammalle ihmiselle ahdistusta. 

Tänä vuonna jokainen päivä, viikko ja kuukausi on ollut konkreettisemmin epävarma kuin minun aikuisuuteni tai ehkä koko elämäni aikana koskaan. Tämä joulukuu on poikkeuksellisempi kuin mikään aiemmista. Joulukuu on joka tapauksessa täällä taas, vaikka maailmassa rytisisi kuinka. Aikaa eivät virukset tai muutkaan elämän tragediat pysäytä. Joulukuu ei kysy, sopiiko tulla. Se tulee, vaikka emme haluaisi tai olisi siihen valmiita. Siksi päätin, että tänä vuonna minulla ei ole vain Teddyn joulukalenteria. Minulla on toinenkin kalenteri. Sellainen, jossa jokaisena päivänä teen jotain hyvää. En silti vaadi itseltäni liikoja. Ehkä kuitenkin tietoisempaa huomaavaisuutta muita kohtaan. Yritän ainakin. Yritä Sinäkin. Tehdään joulukuusta erilainen toisillemme ❤️