Yökirja

Tämä on yökirja. Ajatus on sama kuin päiväkirjan, mutta nimensä mukaisesti kirjoitan öisin. Jutuissa ei välttämättä ole järjenhiventäkään, ja aamuisin saatan joutua korjaamaan joitakin kirjoitusvirheitä. Teen tätä itseäni varten, mutta jaan sen mielelläni kanssasi ❤️ (Uusin merkintä on aina ylimpänä.)

Lokakuu 2021

9.10.2021

Toissa yönä tapahtunutta:

Kun toinen on kovin puhelias öisin ja toinen vielä yllyttää jatkamaan, voi lopputuloksena olla se, että puhelias kuvittelee olevansa tassunsa metsäpalossa polttanut nalle, joka vaatimalla vaatii metsänvartijalta lämmintä maitoa neljältä aamuyöllä. Järkyttävintä tässä kaikessa eivät olleet tulipalo ja kipeät polkuanturat, vaan se, että puhelias herää siihen, kun ottaa kulauksen mikrossa lämmitettyä maitoa 🙈🧸😴🤮 ”Hang in there Teddy!” 😂

Tammikuu 2021

29.1.2021 kello 3.46

En saa unta. Ehkä se johtuu parin viime yön painajaisunista. Nukuin jo kaksi yötä todella hyvin ja oli ihan innoissani ja hieman liioitellusti täynnä tarmoa. Nyt kuitenkin painajaiset ovat olleet hirveitä, olen puhunut unissani ja pitänyt miestäkin hereillä. Kun näen painajaisia, alan pelätä nukkumista. Siksi valvon. Valvon ja mietin. Mietin ja valvon. Miten vaan.

Toisinaan mietin, miten saisin unta ja miten en näkisi painajaisia. Toisinaan työasiat painavat mieltä. Joskus ei ole minkäänlaista selitystä. Lapsena nukuin aina hyvin. Halusin mennä jo kuudelta nukkumaan, vaikka äiti yritti venyttää nukkumaan menoa seitsemään. Heräsin aamuisin kukonlaulun aikaan pirteänä ja iloisena kuin västäräkki. Vanhempani eivät näitä ajoissa heräämisiäni kovin ilolla ole muistelleet. Olin silloin ainoa lapsi ja myös viikonloppuisin saatoin käydä availemassa isäni luomia ennen auringon nousua, koska tuntui tylsältä valvoa yksin.

Silloin, kun sain omia lapsia, en nukkunut vuosiin kolmea tuntia putkeen. Opiskelut työn lisäksi veivät myöhemmin aikaa uniltani. Pahinta oli kuitenkin se, että silloinen puolisoni ei antanut minun nukkua. Se, ettei kyseessä ollut oma valintani, vaan toisen ihmisen väkivallan käyttö myös tällä tavoin, teki tilanteesta täysin kestämättömän. Yritin nukkua salaa milloin missäkin tilanteessa ja milloin missäkin paikassa. Kun lopulta pääsin eroon tuosta helvetistä, alkoivat painajaisunet ja muut univaikeudet häiritä elämääni.

No, nyt yritän nukkua. Onneksi on viikonloppu ❤️❤️❤️

17.1.2021 kello 01.30

Uskon nukahtavani ennen kuin saan kirjoitettua. Jotain on pakko kirjoittaa. Edes jotain keskeneräistä.

Olen saanut palautetta hyökkäävästä tyylistäsi ja siitä, kuinka hyökkään jatkuvasti joka suuntaan. Palaute ei kuitenkaan ollut kovin rakentavaa. En aio pyytää anteeksi sitä, että puolustan niitä ihmisiä, joiden asiat ovat huonosti. Voisin samantien lopettaa sosiaalityöntekijän työt.

3.1.2021 kello 01.30

Heräsin kesken leffan sohvalta. Tai se oli jo ihan lopussa. Leffa siis. Kävin parvekkeella tupakalla. Koko päivän putoilleet pienet lumihiutaleet olivat värittäneet maan valkoiseksi. Oli hiljaista. Jostain kaukaa kuului auton ääni. Katselin penkkiä, joka oli taas vaihtanut paikkaansa. Lapset olivat siirtäneet sitä ja kaataneet sen. En lopulta edes tiedä, mikä penkin oikea paikka oli. Samalla tajusin, että lapset olivat leikkineet pitkästä aikaa pihassa yhdessä. Piha oli ollut autio monta kuukautta.

Jäin miettimään lumeen pukeutunutta penkkiä. Olen nähnyt sen monessa eri paikassa. Kesällä joku raahaa sen aurinkoon ruskettuakseen. Usein yksinäinen herra saattaa istua penkillä. Hänellä on aina mukanaan reppu, josta hän kaivaa oluen. Ja kun hän on juonut, hän kaivaa repustaan toisen ja kolmannen. Herra istuu penkillä, missä se milloinkin sillä hetkellä on. Toisinaan penkillä istuu iäkäs pariskunta. Heillä on mukanaan kori, jossa on termospullo. Ehkä pullaakin. Termospullosta he juovat kahvia. Yritin joskus salakuunnella, mitä he puhuivat, mutta sanoista ei saanut selvää.

Pari kertaa penkki oli raahattu hiekkalaatikon viereen, kun pienet lapset rakensivat hiekkalinnojaan. Nainen istuu penkillä ja hänellä on vaunuissa vauva. Tai ainakin oletin niin. En koskaan nähnyt, että hän olisi ottanut vauvan pois vaunuista. Joskus taas yliopisto-opiskelijoiden näköiset nuoret ovat levittäneet viltin maahan ja siirtäneet penkin siihen viereen. He juovat alkoholia ja pelaavat korttia. Tai ainakin luulen niin. Siis, että he juovat alkoholia. Kortinpeluusta olen varma. Nurmikon leikkaajat eivät koskaan siirrä penkkiä. On se sitten missä tahansa. Nurmikko saa rehottaa penkin ympärillä ja alla pitkänä, ja kun joku taas siirsi penkkiä, jäi nurmikko rehottamaan siitä kohdasta hassun näköisenä, missä penkki oli ollut. Ehkä he luulevat, että penkin paikka on siinä, missä se milloinkin sattuu olemaan, pystyssä tai kaadettuna. Nurmikon leikkaajat.

Monta muutakin tapahtumaa olen nähnyt penkin kokevan, mutta itse en ole siinä koskaan istunut. Eikä mieheni. Tai en ainakaan tiedä hänen istuneen siinä. Ja kyllä minä tietäisin, jos näin olisi. Kun tulevana keväänä kevätaurinko alkaa lämmittää, me keitämme kahvit ja siirrämme penkin aurinkoon. Me istumme siinä, juomme kahvia ja pelaamme korttia ja puhumme niin kovalla äänellä, että kaikki kuulevat.

Joulukuu 2020

27.12.2020 kello 02.30

No tässä tämä nyt on. Uneton yö. Mietin kaikkea tapahtunutta. En haluaisi miettiä. Haluaisin nukkua. Tunteet kulkevat sellaista vuoristorataa, etten meinaa pysyä kyydissä. Ajatukset puolestaan juoksevat niin, että niistä on mahdoton saada kiinni. Ehkä parempi niin. Hämärän huoneen seinille ripustetuista tauluista värit tuntuvat pyrkivän lähemmäs minua, aivan kuin ne haluaisivat verhota minut. Ahdistaa.

Yritän opetella tunnistamaan ahdistuksen. Sen, joka silloin tällöin saapuu niin voimakkaana, että on lähes mahdoton hengittää. Yritän tunnistaa, mistä se tulee, mitä se haluaa minulle kertoa, mihin se on menossa. Miksi se on niin voimakas. Vaikka kaikki on oikeasti hyvin. Vastauksia en saa. On pakko yrittää nukkua. Zzz.

Marraskuu 2020

1.11.2020 kello 23.40

Kipu alkaa helpottaa, mutta lääkekuuri on niin raju, että olen fyysisesti ihan loppu. Tai sitten, hoito alkoi liian myöhään. Olen nukkunut koko viikonlopun ja pelottaa, pääsenkö aamulla ylös sängystä. Ehkä minä tarvitsin tämän bakteerin. Luonto puuttui siihen, että nyt menee liian lujaa ja pakotti vuoteeseen.. Yritän nyt nukkua. Ilman pahoja unia

Lokakuu 2020

17.10.2020 kello 3.30

Minun piti nukkua tänään. Mennä ajoissa nukkumaan. On liian paljon ajatuksia, jotka pitävät hereillä. Erityisesti ajatuksissani vaeltelevat kysymykset asunnottomuudesta. Siitä, millaista kärsimystä se aiheuttaa. Siitä, millaista elämä on, kun se on selviytymistaistelua päivästä ja jopa tunnista toiseen. Mietin, miten onnekas olenkaan, kun minulla on koti. Koti, josta lähteä. Koti, johon palata.

Yritän nyt kuitenkin nukkua. Kotona. Omassa sängyssä. Oman rakkaani vierellä.

10. 10.2020 kello 1.25

Miten paljon minulla on hyvää elämässäni. Viime viikot ovat olleet äärettömän raskaita. En tiedä, olenko väsynyt henkisesti vai fyysisesti vai molempia. Mieheni sanoi minulle tänään aikovansa viedä minut lääkäriin. Hän sanoi, että olen joko sairastunut fyysisesti tai sitten minulla on masennus. En tiedä. Ehkä hän on oikeassa.

Kaikesta elämän raskaudesta huolimatta, tunnen jonkinlaista rauhaa sydämessäni. Kiitollisuutta siitä, että rakas mieheni, rakkaat lapseni, vanhempani, anoppini ja ystäväni ovat elossa. Se ei ole itsestään selvyys. Kun kohtaa ihmisen, joka on juuri menettänyt oman lapsensa, kaikki omat ongelmat, väsymys, ahdistus ja kipu väistyvät. Ne väistyvät kiitollisuuden tieltä. Huomio kiinnittyy siihen, että minulla on kaikki hyvin. Paremminkin.

2.10.2020 kello 2.30

Olen ylittänyt tänään (ja eilen) itseni! Olen onnistunut tekemään videon. Tai oikeastaan se on elokuva. Vielä vähän hiomista, niin siitä tulee ehkä esityskelpoista materiaalia. Mietin kyllä, olenko tullut hulluksi, kun teen omalla vapaa-ajallani töitä. No, pääasia on kai kuitenkin se, että nautin tästä. Nyt menen hammaspesulle ja nukkumaan. Hyvää yötä maailma ❤️

Syyskuu 2020

29.9.2020 kello 5.20

Kun on herännyt kello 4.00, luulisi ehtivän tänä päivänä kaikkea tärkeää. Mutta kun on mennyt nukkumaan kello 1.30 ja hakenut hetken unta, luulisi, ettei jaksa tehdä tänä päivänä mitään edes vähemmän tärkeää.

Tunnin olen nyt lukenut sohvalla peiton alla uutisia ja juonut kahvia kaikessa hiljaisuudessa. Olen miettinyt, että minunkin pitäisi ryhdistäytyä ja alkaa suhtautua kriittisemmin siihen, mitä luen, kuulen, näen ja koen. Kysyä, miten paljon omat asenteeni vaikuttavat ja miten paljon muiden asenteet vaikuttavat siihen, miten maailmaa tulkitsen. Minkä tiedon otan annettuna totuutena ja jopa absoluuttisena totuutena. Ja miten nämä totuudet muuttuvat ja millaisiksi ne muotoutuvat, kun vaihdan asentoa, suuntaa tai taustaa tehdä tulkintoja. Onko sittenkään mitään muuta aukotonta totuutta kuin matematiikka ja onko sekin vain lopulta ainoa yhteinen sopimusten pohjalta syntynyt kieli.

Ulkona on pimeää. Ainakin täältä sohvalta katsottuna. Hyvää huomenta maailma. Olen taas nukkunut liian vähän.

22.9.2020 kello 1.50

Meillä on tänään hääpäivä. Sinä nukut siinä. Ihan lähelläni. Tiedän, että minunkin pitäisi nukkua, mutta en nuku. Tuntuu silti hyvältä ja rauhalliselta. Nyt ei ole kiire. Yö on aikaa vain olla. Kuunnella, kun sinä nukut. Hetkittäin kuulen autojen ääniä, mutta en välitä niistä. Nousen juomaan vettä. Miten taivaallisen tavalliselta minusta tuntuukaan.

Hyvää hääpäivää rakas. Olen kiitollinen, että saan jakaa todellisuutesi kanssasi, olla osa sitä. Olen kiitollinen jokaisesta päivästä ja jokaisesta hetkestä kanssasi – yhteisen todellisuutemme rakentamisesta ❤️

11.9.2020 kello 2.50

Tulin mieheni kanssa entiseen kotikaupunkiimme viikonlopuksi. Oli vaikea lähteä kotoa. Väsytti niin, että teki mieli käpertyä sohvalle ja itkeä. Teki mieli pettää lupaukset lapsille. Soittaa, että tänään en kykene lähtemään. Koko viikko on ollut kamala. Niin raskas, että kymmentuntisten työpäivieni jälkeen, en olisi enää kaivannut mitään ylimääräistä kuormaa. Yksi kolari. Maanantaina. Kolari, jossa ei ollut kovin kaukana, ettei auton peltien, lamppujen ja moottorin lisäksi, tuhoutunut jotain paljon arvokkaampaakin.

Perjantaina, kun työmatkalla kotiin, kuulin Juicen Ollaan ihmisiksi, koko viiden päivän mittainen painolasti alkoi tuntua siltä, että kävelymatka pysäkiltä kotiovelle alkoi pelottaa. Vidokuvasin kävellessäni puistonpenkkiä ja yritin sanoa jotain yhteiskunnallisesti merkittävää. Sanat, jotka suustani lopulta sain lopulta sanottua olivat, että ”ei tästä tule mitään”, ”APUA” ja ”nyt kyllä vituttaa”. Kolarin ja kiroiluni väliin mahtui liian monta vastoinkäymistä. Liian lyhyelle aikajanalle. Ja suurin osa vastoinkäymisistä olivat täysin turhia, mutta merkitsivät minulle ja minun lähimpiini, ihmisiin, joita arvostan ja kunnioitan, liian paljon. Kävivät voimille liian lujaa.

Nyt on viikonloppu. Pidin lupaukseni ja nyt olemme lasten kanssa. Keräämässä voimia, jotta molemmat jaksamme taas ensi viikolla tehdä töissä parhaamme eli sen, mistä meille maksetaan. Arvostus tulee kaupan päälle. Ehkä joskus. Mutta minä en nuku. Ehkä sitten ensi yönä.

8.9.2020 kello 2.30

Selkäni on vihoitellut minulle koko päivän, illan ja yön. Sain juuri ja juuri tehtyä työpäiväni. Välillä makasin sohvalla läppäri sylissäni, välillä istuin pöydän ääressä ja välillä pidin taukoa ja makasin sellaisella sykeröllä olohuoneen lattialla kuin tällä notkeudella, mikä minulle on suotu, vain pystyi. Mikään lääke ei auta.

Mietin vastoinkäymisiä ja sitä, miten ne kiihtyvällä tahdilla tuntuvat seuraavan toinen toisiaan. Isoja ja pieniä. Vuoronperään. Vai onko kysymys sittenkin siitä, että jossain vaiheessa, kaikkien ikävien tapahtumien jälkeen, lakkaa näkemästä niitä hyviä asioita joita itselle ja ympärillä tapahtuu. Että vaikka tulee sitä takapakkia, aina tulee sitä etupakkiakin.

2.9.2020 kello 0.20

Yö. En saa unta. Päivän tapahtumat ja tunnelmat sekoittavat yön ja päivän. Saamat minut toivomaan, että olisipa jo aamu, koska aamu on iltaa viisaampi. Tunnen olevani varpaillani, roikkuvani löysässä hirressä. Ase ohimollani. Mietin, kuinka voisin olla varma, luottaa siihen, että elämä kantaa ja elämä opettaa. Opettaa minua tapahtumin ja tuntein tutkiskelemaan sisintäni. Pysähtymään ja kohtaamaan niin kipeät tunteet. Myös ne tunteet, jotka kaikkein eniten huutavat minulle, vaativat kohtaamaan.

Olen väsynyt. Olen niin väsynyt, etten saa unta. Niin väsynyt, etten jaksaisi herätä. Niin väsynyt, että silmäni menevät kieroon kirjoittaessani ja näen kaiken kahtena. Olen väsynyt syytöksiin, jotka kumpuavat sisältäni. Haluan nukahtaa. Unohtaa kaiken. Maailma on julma. Erityisen julma se on silloin, kun vähiten sitä tarvitsisin. Eniten sillon, kun ainoa toiveeni olisi, ettei tarvitsisi taistella.

Nukkuisimpa jo. Unohtaisimpa kaiken. Edes hetkeksi. Hetkeksi, kun nukkuisin. Aamuun, joka olisi iltaa viisaampi.

1.9.2020 kello 0.45

Heräsin. Tai tuntuu, etten ollut nukkunut vielä silmäystäkään. Luin ennen nukahtamista juttuja pahasta ihmisestä. Tai kuten ammatissani kuuluu sanoa – ihmisen pahoista teoista. Koska eihän ihminen ole lähtökohtaisesti paha ja ihminen kuuluu erottaa hänen pahoista teoistaan. Nyt kuitenkin tuntui, että tämä eronteko oli vaikeaa ellei jopa mahdotonta jopa minulle – sosiaalityöntekijälle.

En millään pääse eroon luetun herättämistä ajatuksista ja tunteista. Kuvottavaa. Julmaa. Mitä puolusteltavaa, mitä sellaisia syitä, jotka tekisivät teoista ja ihmisestä hyväksyttäviä, voisi olla kyseisessä tapauksessa. En keksi mitään. En, vaikka kuinka yritän miettiä. Ei katumusta, ei anteeksipyytämistä, ei vihjaustakaan niistä, vaikka tuomionkin hän on suorittanut. Päinvastoin itsensä esiin toistuvasti nostamista, teoillaan suorastaan kerskumista. Joskus, on helpompi kestää ihmisten pahoja tekoja, kun ajattelee, että kaikki ovat joskus olleet lapsia. Nyt en pysty siihen. Onneksi kyse ei ole työssäni kohdanneestani ihmisestä. Onneksi minun ei tarvitse kestää.

Muistan, kun eräs opettajani sanoi, että tässä ammatissa emme voi tuomita ketään. Onneksi en ole nyt ammatissani. Onneksi saan tänä yönä olla ihminen, vaimo, nainen, äiti. Voin hetkeksi unohtaa olevani sosiaalityöntekijä. Minun ei tarvitse auttaa, ei edes yrittää ymmärtää. Voin tänä yönä tuomita ihmisen, joka on niin täynnä pahuutta, että voinko ajatella, että hän edes on lopulta ihminen. Vai onko niin, että jotkut teot ovat sittenkin lopulta yhtäkuin ihminen itse.

Elokuu 2020

26.8.2020 kello 3.15

Yö on mennyt taas heräillessä. Viimeksi heräsin itkuuni, kun vaikeroin miehelleni, että voisko hän mitenkään olla työparinani vaikeimmissa asiakastilanteissa. Lopulta mieheni sanoi minulle jostain unen rajamailta, että ei hänellä ole koulutusta työhöni ja työparimalli ei onnistuisi. Jatkoin vaikerointiani ja sanoin, etten selviäisi ilman häntä. Mieheni lohdutti ja vakuutti, että varmasti selviäisin ja että varmasti kollegoistani löytyisi minulle työpari.

Olin täysin hereillä ja ahdistunut. Töitä on liikaa. Vähintäänkin silloin, kun työ tulee jatkuvasti uniini. Haaveilin taas väitöskirjan tekemisestä. Haluan teoriaa. Haluan kerätä aineistoja. Haluan analysoida. Päästä flow-tilaan. Olla päivät ja yöt lukemassa kerta toisensa jälkeen aineistoani, löytää kerta toisensa jälkeen siitä jotain uutta. Oivaltaa ja nähdä. Katsoa eri näkökulmista. Haluan oppia ja ymmärtää. Luoda jotain uutta ja merkittävää. Sitä minä haluan.

15.8.2020 kello 2.15

Olenkohan minä seonnut lopullisesti. Vai olenko vain huomannut kadottaneeni loputkin arjenhallinnan kykyni ja yritän nyt kaikin keinoin löytää sinne, missä koen edes jollain tavalla hallitsevani arkeani – tehdä ruokaa, leipoa, siivota… Oli miten oli, huomaan, että toivo paremmasta arjesta minussa on herännyt.

Vietin päiväni tänään kotona etätöissä. Ehdin toisinaan vilkuilla työympäristöäni. Se, mitä silmäkulmissani vilahteli, ei ollut kaunista. Astioita, talouspaperimyttyjä, tyhjiä juomapulloja, kyniä, korvakoruja, hiuksilla päällystettyjä hiuslenksuja, puoliksi syöty leipä, rasvapönikkä, vaatekasoja, mainoksia, avaamattomia laskuja, kaikkea mahdollista ja mahdotonta lojui ympäriinsä. Ja mitä pidemmälle päivä kävi, sitä selvemmin aurinko paljasti pölypalloja, pölypeitteen lattialla, tasoilla, pöydillä, valaisimissa, TV-ruudussa ja koriste-esineissä, sormenjälkiä sekä sisältä ja ulkoa kiinni pinttynyttä likaa ikkunoissa. Saastetta. Keittiö jäi kulman taa, eikä vessaan tai makuuhuoneeseen katseeni myöskään ulottunut, mutta mieli muisti – vähintäänkin tuplasti kauheampi siivo oli niissä verrattuna etätyöpisteenäni toimivaan olohuoneeseen. Tiesin, että jos aikomukseni olisi tänään tai joskus keittää makaronia ja paistaa jauhelihaa, olisi minun ensin tiskattava. Makuuhuone ei kutsunut yöunille. Väsymys pakotti iltaisin nukkumaan. Eivät muhkeiksi pöyhityt tyynyt ja puhtaat valkeat lakanat. Saati tuoksukynttilät puhtaissa ja kirkkaissa lyhdyissä.

Pakkasin viideltä työkamppeeni reppuun. Työpäiväni oli päättynyt. Otin puhelimeni ja sujahdin internetin ihmeelliseen maailmaan. Sen sijaan, että olisin alkanut siivota, aloin etsiä vinkkejä, miten saisin kotimme pysymään siistinä (kunhan olisin ensin siivonnut sen). Nopeasti löysin ratkaisun: siivouskalenteri! Minä tarvitsen siivouskalenterin! Aloin innokkaasti tekemään kalenteria yhdistellen erilaisia vinkkilistoja ja lisäillen niihin vielä omia ideoitani. Löysin kännykkäni kalenterista vielä toiminnon, jolla sain kopioitua tehtävät päivittäin, viikottain, kuukausittain, vuosittain, kahden viikon välein ja niin edelleen tehtäviksi. Olin aivan innoissani. En millään meinannut malttaa odottaa maanantaihin, kun minun olisi kalenterini mukaan määrä imuroida ja puhdistaa liesituuletin. Kun mieheni parin tunnin kuluttua tuli töistä kotiin, oli kalenteri vain viimeistelyä varten valmis. Hänelle en vielä kalenteristani kuitenkaan kertonut. Ehkä hän sitten huomaa, kun kymmenenkin vuoden päästä pesen lattiakaivon joka kuukauden 15. päivä ja siivoan vaatekaapit aina loka- ja huhtikuun 20. päivä. Tai viimeistään siitä, kun en voi lähteä johonkin joka toinen torstai, koska minun on hoidettava huonekasvejani.

Elämä on siistiä. Hyvää yötä ❤️

8.8.2020 kello 0.02

Minua ei väsytä. Katson Rocky IV: sta. En ole juonesta perillä. Katson tai oikeastaan vain kuuntelen Eye of the tiger -musiikkia. Mieheni uni kuuluu viereisestä huoneesta. Olemme siitä onnellisessa asemassa, että meillä on kaksio Helsingissä, 42 neliömetriä. Parhaimmillaan tai pahimmillaan meitä on ollut täällä neljä. Helsingissä ei lasketa neliöitä. Helsingissä on tavallista asua vuokralla. Kaikki tämä on jotain aivan päinvastaista kuin Valkeakoskella. Siellä olit luuseri, jos asuit vuokralla tai jos kaikilla ei ollut omaa huonetta.

Materialismia – niin, sitä se on. Yritän nyt nukahtaa. Yritän nukahtaa kotiini. Niin, kotiini.

Heinäkuu 2020

15.7.2020 kello 2.15

Juuri kun pääsin sanomasta nukkuneeni viime aikoina vähän paremmin, valvon taas. Mietin, mitä kaikkea minun pitikään tänään (tai siis eilen) tehdä ja mitä kaikkea jäi tekemättä. Minun piti siivota, maksaa laskut, käydä kaupassa, pestä pyykkiä, pakata, kilpailuttaa vakuutukset ja puhelinliittymät, kirjoittaa, tiskata, joogata (tai jotain sen tapaista), tehdä to do -listoja.

Keräsin minä roskia. Vein astiat tiskialtaaseen. Pesin koneellisen pyykkiäkin ja katsoin valmiiksi vietäväksi anopin mökille pari pussilakanaa. Tein ostoslistan. Kävin rautakaupassa ostamassa ilmastointiteippiä ja myöhemmin vielä ruokakaupassa mieheni kanssa. Otimme ostoskorin, johon laitoimme lopulta yhden suklaalevyn. Unohdin ostaa kahvia.

Nousen sängystä nukuttuani katkonaisesti pari tuntia ja muistan kahvin. Tai sen, ettei sitä ole. Mihin laitoin suklaalevyn? Ilmastointiteippirulla lojuu olohuoneen pöydällä.

14.7.2020 kello 4.05

Vaikka siitä on ”kauan”, kun olen viimeksi kirjoittanut Yökirjaani, ei se tarkoita, että olisin nukkunut kuin tukki kaikki yöni. Viimeiset kolme viikkoa olen nukkunut kuitenkin paremmin. Ehkä se johtuu kesälomasta. En tiedä. Toisaalta ensimmäisen lomaviikon helteiden aiheuttama kuumuus herätti öisin monta kertaa. Raidejokerin rakennustyömaan työkoneiden meteli ja kallioiden räjäytystyöt ovat puolestaan pitäneet huolen siitä, että herään joka aamu samaan aikaan, kuin olisin töissä käydessäni herännyt. Myös omat murheet ovat tunkeutuneet uniini painajaisina, joista mieheni on muutamaan otteeseen joutunut minut yöllä herättämään. Painajaisuniin herääminen aiheuttaa pelkoa nukahtaa uudelleen. Ettei uni vain jatkuisi siitä, mihin se oli jäänyt.

Tänä yönä ei ole kuuma. Työkoneetkin ovat vielä hiljaa. Työmiehet varmaankin nukkuvat. En nähnyt mitään uniaikaan. Ainostaan lokit pitävät huutoaan ja rastat laulavat tai jotkut muut linnut. Linnut heräävät, kun pimeä lakkaa olemasta. Heräsin silti. Mieskin heräsi. Vaihdoimme muutaman, ei niin kovin järkevän, sanan. Lähinnä vitsailumielessä. Meillä on onneksi toisinaan yhtä huono huumori. Annoimme myös suukon, joka oli jäänyt nukkumaan mennessä antamatta. Mies nukahti. Minä en.

Yritin hetken lukea kirjaa. Kirjan kirjoittaja on Hilkka Ahde. Lainasin sen anopiltani. Olen lukenut sen lähes palautusta vaille valmiiksi. Nyt en päässyt kuitenkaan puoltatoista sivua pidemmälle, koska jouduin tekemään valtavasti työtä, että näkisin sanat. Iltapäivisin näköni alkaa heikentyä ja se heikkenee, mitä pidemmälle ilta käy. Ei näkökykyni hyvä ole enää aamulla ja päivälläkään, mutta pärjään ilman laseja. Olen ikääntynyt. Se on kai pakko myöntää. Ainakin näköni puolesta. Niin ja sen, että aamuinen tyynyliinan ryppy, joka kulkee poskesta ohimoon, on kasvoissani vielä puolilta päiviltäkin.

En enää edes odota, että murheet joskus loppuisivat. Ne taitavat kuulua elämään. Ja niistäkin huolimatta, elämä on hyvää.

Toukokuu 2020

30.5.2020 kello 2.44

En saa unta. Ajattelen maailman julmuutta ja sitä, mitä voisin tehdä vähentääkseni sitä omalta osaltani. Samalla ajattelen ylpeänä omaa siskoani, joka saa painaa huomenna ylioppilaslakin päähänsä ja paljon paremmin arvosanoin kuin äitimme tai minä aikoinamme ❤️ Tämä ajatusten kamppailu ei jätä rauhaan. Odotan vain, koska olisi sopivaa mennä keittämään aamukahvit ja alkaa valmistautua juhlaan.

Kaikesta huolimatta oikein paljon onnea jokaiselle valmistuneelle ja jokaiselle oman elämänsä sankarille 🥂🥰

Jokainen hetki on uusi mahdollisuus. Tartu hetkeen.

Huhtikuu 2020

7.4.2020 kello 3.50

Heräsin kovaan vatsakipuun. Yritin jatkaa nukkumista, mutta vatsakipu ei jättänyt minua rauhaan. Vääntelehdin sängyssä hiki valuen. Ei unestani tullut enää mitään. Ajattelin koronaa. Enkä saanut enää unta.

Maaliskuu 2020

23.3.2020 kello 1.12

Olen väsynyt enkä ole varma, monesko päivä tänään on. Olen huolissani monesta asiasta. Minulla alkoi lauantaina aamulla kova päänsärky. Saan sen onneksi lääkkeillä loppumaan pariksi tunniksi. Sitten se alkaa uudelleen. On vaikea olla. Mietin, voiko se olla korona.

Olen huolissani äidistäni, joka ei juuri koskaan murehdi mistään. Nyt hänkin on huolissaan monista asioista. Yrityksestään, työntekjöistään, lapsistaan, jne.

Olen huolisssni lapsistani. Kuinka he pärjäävät. Kaikki tuntuvat murehtivan jotain.

Silmäni tekevät tepposia. Näen kaiken ainakin kolmena ja kirjoittaminen on äärettömän hidasta. On ehkä paras lopettaa tähän.

13.3.2020 kello 5.45

Olen ollut hereillä reilun kaksi tuntia. Heräsin kauheaan painajaiseen. Itkin. Onneksi mieheni oli hereillä ja sai minut lopulta rauhoittumaan. Koska nämä painajaisunet loppuvat? Se paniikin ja ahdistuksen tunne herätessä tuntuu toisinaan jopa sietämättömältä. No, nyt on hyvä olla, vaikkakin väsymys alkaa painaa silmäluomia väkisin kiinni.

Olen viime päivinä saanut kokea uusia ja kiinnostavia kokemuksia. Olen tavannut uusia ihmisiä sekä työssäni että vapaa-ajalla. Olen alkanut miettiä vakavasti lähtisinkö kunnallisvaaliehdokkaaksi. Olisin tosin varmasti ehdokkaana vaikeimmin läpi päästävistä vaalipiireistä. Helsinki, jossa minä olen noubadi. Se, joka halusinkin olla, kun tänne tulin. Helsinki, josta on tullut kotikaupunkini, kotini. Helsinki, johon tutustun koko ajan paremmin. Helsinki, jonka kauneuteen ja rumuuteen, vapauteen ja vankeuteen, keveyteen ja raadollisuuteen pääsen koko ajan syvemmälle.

Työssäni minulla on mahdollisuus vaikuttaa yksilön elämään, mutta myös nähdä niitä ilmiöitä, jotka yksilön ja ryhmien elämään vaikuttavat. Minulla on mahdollisuus ja velvollisuus vaikuttaa yhteiskunnan rakenteisiin. Niihin, jotka vaikuttavat ihmisten hyvinvointiin. Nyt, pikku hiljaa, minusta alkaa tuntua, että haluaisin tehdä enemmän.

7.3.2020 kello 3.27

Ärsyttää. Ärsyttää niin moni asia. Ärsyttää eriarvoisuus. Ärsyttää sukupuolten välinen epätasa-arvo, jota ylläpidetään pienin asioin. Ärsyttää isien oikeudet, jotka sanomattomina ääneen menevät jopa lasten edun edelle. Ärsyttää myötätunnon puute palveluissa, joissa sitä odottaisi olevan. Ärsyttää epäreiluus. Ärsyttää laskentakaavat, jotka eivät mahdu minun matematiikkapäähäni, vaikka laskisin laskutoimitusta miten päin tahansa. Ärsyttää, ettei ihmistä kohdata ihmisenä. Ei nähdä hänen hätäänsä. Ei haluta nähdä. Ei, vaikka hätä konkretisoituisi itkuna, kyynelinä. Ei sanota ainuttakaan lohduttavaa sanaa. Ärsyttää ihminen, joka tekee kaikkensa, jotta elämäni olisi pilalla. Ärsyttää niin paljon ja niin moni asia, etten saa nukuttua. En enää edes yritä.

Hyvää yötä joka tapauksessa. Hyvää yötä myös teille, jotka olette saaneet minut ärsyyntymään. Iltarukousta en teille kuitenkaan lue. En ole hyvä ihminen. En ainakaan niin hyvä.

Helmikuu 2020

19.2.2020 kello 2.45

Valvon.

Olin eilen hammaslääkärissä. Sain esilääkityksen, koska lukiossa ollessani hammaslääkäri, jolla jouduin käymään, sai peloteltua minut melkein hengiltä. Hän mm. suuttui, kun halusin puudutuksen ja runtaisi piikin ikeniini niin, että niihin tuli kipeä mustelma. Tämä sama hammaslääkäri on tietääkseni edelleen Valkeakosken hammashoitolassa töissä. En ole varma.

En ole varma mistään. Mielessäni pyörivät miljoonat asiat, joihin en saa vastauksia. Lähdenkö mukaan politiikkaan? Nainen, joka nauroi minulle oikeudessa. Mieheni isän kuolema. Eräät veljekset. Kuinka jaksan tulevan työpäivän? Pystynkö olemaan empaattinen? Miten anoppini jaksaa? Maksamattomat laskut. Lapseni. Menneisyyden haamut. Mitä voisin tehdä, että maailma olisi parempi paikka? Perustoimeentulotuki. Kukat. Surunvalittelut. Miksi en saa unta?

Pahuus, ikävä, ilkeys, huoli, suru, kiitollisuus ja rakkaus.

Nukkukaa hyvin. Minä juon nyt kahvia.

11.2.2020 kello 3.25

En saa nukuttua. Kertaan päivän tapahtumia yhä uudelleen ja uudelleen.

Lähdin Valkeakoskelle aamulla hoitamaan asioita ja minulla oli tapaaminen nuorisopsykiatrian poliklinikalla. Kertasin vanhoja tapahtumia niin hyvin kuin muistin. Lääkäri kysyi kai jossain vaiheessa, onko tapahtumien muisteleminen minulle rankkaa. Vastasin tottuneeni jo. Olinhan käynyt samoja asioita läpi niin monessa yhteydessä, etten edes muista. En itkenyt. Vaikka itketti. Ehkä lääkäri huomasi sen, koska alkoi jossain vaiheessa kysellä, mistä minä saan apua ja kun kerroin, kuinka vaikeaa avun saaminen on ollut ja kuinka paljon ponnisteluja se vaatisi minulta, hän yritti tosissaan miettiä, mitä kautta lähtisin omaa vyyhtiäni purkamaan.

Kävelin vesisateessa hakemaan auton lainaksi anopiltani. Halasimme, kun näimme toisemme. Aloin itkeä, mutta sain nopeasti hillittyä itseni. Itkin uudelleen ajaessani hakemaan poikani koulusta, mutta putsasin nopeasti meikin värjäämät silmänaluset odottaessani poikaa. Halasin häntä.

Kävimme hoitamassa hänen asioitaan. Tai yritimme. Pankissa olin rauhallinen, vaikka mitään ratkaisua emme sieltä saaneet. Poika sanoi meinanneensa seota pankkivirkailijan masentavan äänen takia.

Postissa olin jo sitten vihainen. Pojan osoitteenmuutosta on yritetty saada tehtyä loppuvuodesta asti, eikä tieto ole vieläkään mennyt maistraattiin. Virkailija puolustautui sillä, etteivät he toimita niitä sinne. Laittavat vain eteenpäin. Se ärsytti. Miksi hän ei voinut pahoitella asiaa. Saman yrityksen palkkalistoilla oli kuitenkin.

Meinasin myöhästyä bussista, koska nukahdin anoppini sohvalle. Heräsin puhelimen ääneen. Bussissa aloin voida pahoin ja vatsaani sattui. Ei ollut kovin helppoa oksentaa liikkuvassa bussissa. Tai tähdätä oikeaan osoitteeseen ja yrittää samalla pysyä tolpillani. Kampissa oksensin roskikseen. Se oli jo helpompaa.

Pekka nukkui, kun tulin kymmenen jälkeen illalla kotiin. Yritin olla mahdollisimman hiljaa ja menin istumaan sohvalle. Oli edelleen huono olo.

Nousen kello neljä ja keitän kahvia.

3.2.2020 kello 0.52

En saa unta, vaikka olen väsynyt. Mieheni nukkuu sikeästi vieressäni, ja hyvä niin, koska hänellä on edessään raskas työviikko. Tuntuu toisinaan jopa pahalta katsoa vierestä hänen väsymystään. Sitä, kuinka hän antaa kaikkensa työlleen ja ajaa päivittäin 60 kilometrin työmatkan edestakaisin, jotta voisi tarjota minulle ja lapsilleni hyvän elämän.

Mutta minä en nuku. Valvon ja mietin. Mietin äskeistä whatsapp-keskustelua kohta 17-vuotiaan poikani kanssa. Poika on muuttunut parissa kuukaudessa kuin toiseksi ihmiseksi. Ei hän tietenkään täydellinen ole. Ihan tavallinen nuori, joka tekee välillä tyhmyyksiä ja myöhästelee koulusta. Uhoaminen ja itseriittoisuus ovat kuitenkin vähentyneet. Hänellä on hyvä olla. Itsensäkin kanssa. Koko ajan parempi.

Toivon, ja jos minulla olisi tapana rukoilla, rukoilisin nyt, että kaikista lapsistani tulisi – ei vain kunnon kansalaisia – vaan onnellisia. Että he oppisivat arvostamaan toisia ihmisiä. Ja että he oppisivat rakastamaan itseään ja jossain vaiheessa omaa puolisoaan. Pitelemään rakkautta niin kuin hienoa hiekkaa kädessään – hellästi, ettei se valuisi sormien välistä pois.

Hyvää yötä maailma. Hyvää yötä.

Tammikuu 2020

26.1.2020 kello 4.05

Olen ollut hereillä reilun tunnin. Käynyt pari kertaa tupakalla ja katsellut, kuinka pieniä heiveröisiä lumihiutaleita sataa lyhtypylvään valossa. En pidä lumesta. En pidä siitä, että minulla on kylmä, kun joudun seisomaan arkisin bussipysäkillä kylmässä viimassa odottamassa oikeaa bussia. En pidä siitä, että aamuisin, kun lähden töihin, on pimeää. Enkä siitä, kun lähden töistä, on vähintään yhtä pimeää. Päätä särkee, olen vieläkin kai kuumeessa. Jos mittari on aamulla normilukemissa, menen uimaan.

Luen kirjaa. Mieheni osti sen minulle. Kirjan nimi on Paperila toinen. Kirjaa on kehuttu sen rehellisyydestä ja rohkeudesta. Olen vasta kirjan alussa, koska luen kirjoja vain mennessäni nukkumaan. Tekisi mieli lukea se kerralla loppuun, mutta väsyneenä tekstistä tulee niin moninkertaista, en pysty enää saamaan sanoista selvää. En, vaikka yrittäisin lukea ainoastaan toinen silmä auki. Kirjan tyyli muistuttaa minua jollain tavalla Anna-Leena Härkösen pettämätöntä tyyliä. Teksti on sujuvaa, eteenpäin soljuvaa, eikä lukemista haluaisi lopettaa. Myös Härkönen kirjoittaa ronskisti ja häpeilemättä. Puhuu suoraan ja asioiden oikeilla nimillä. Jätän kirjanarvostelun nyt tähän ja palaan asiaan, kun olen lukenut kirjan kokonaan.

Poikani oli lähettänyt minulle illalla pari viestiä, jotka luin vasta nyt. Yöllä. Hereillä. Lähetin hänelle viestin: ’Toivottavasti sulla oli kiva ilta sen tytön kanssa, jonka nimeä en muista.’

25.1.2020 kello 2.12

Kipu tuli uneen. Toisinaan on jaksoja, kun se tulee joka yö ja saa minut vaikeroimaan niin, etten tiedä, heräsinkö kipuun vai vaikerointiini. Kipuun liittyy yleensä jokin uni. Uni, joka ei tietenkään ole totta. Kipu sen sijaan on aina todellinen. Yleensä kipu on jommassa kummassa polvessa tai selässä ja vaatii liikettä helpottaakseen. Joskus särky jää jäytämään niin, etten saa enää unta. En, vaikka ottaisin kipulääkkeen. Minulla on ollut samanlaisia kipukohtauksia öisin hyvin nuoresta asti. Polveen se tulee, jos olen nukkunut polvi koukussa. Särky pakottaa suoristumaan polven. Ja silloin sattuu!

Nyt kipu oikeassa polvessa oli niin kova, että en vaikeroinut yrittäessäni saada sitä suoraksi. Minä melkein huusin. Lähes karjahtelin. Mieheni nukkui, mutta havahtui sen verran, että silitteli minua epämääräisesti johonkin kohtaan kehoani ja yritti ilmeisesti saada minua hiljaiseksi kuiskaamalla useamman kerran ”shhhhhhhhhhh”. Ja minä vain ulisin ja suoristin jalkaani väkisin, koska tiesin sen lopulta helpottavan. Vähän ennen kuin sain jalkani suoristettua, mieheni kuiskasi, tällä kertaa hieman painokkaammin ja kovemmalla äänellä: ”Hiljaa! Sä saat ihan kohta sen kevarikortin” ja jatkoi uniaan heräämättä kertaakaan kunnolla huutokonserttini aikana. Tosin olen melkein varma, että unen ja valveen rajamailla, hän oli itse niin väsynyt, että teki alitajuisen valinnan jatkaa untaan.

Ehkä hän näki moottoripyöräunia. Moottoripyörät kun olivat hänen suurin rakkautensa ennen kuin hän tapasi minut. Tai ainakin haluan ajatella niin. Tai sitten syy mieheni höpinään oli kova kuume. Tai sitten ei. En tiedä.

22.1.2020 kello 1.14

Uni ei tule. Tai tuli se hetkeksi. Olen huomannut, että kirjoittaminen toimii usein hyvänä unilääkkeenä. Automaattinen tekstinsyöttö ärsyttää. Se muuttaa sanat välillä todella kummallisiksi.

Onneksi minulla on huomenna etätyöpäivä ja voin olla koko päivän asmutakki päälläni. Olen yleensä myös paljon tehokkaampi kuin meluisassa avokonttorissa. Kukaan ei keskeytä. Puheensorina ei ulotu kotiin saakka. Voin rauhassa aloitella työpäivän ja juoda samalla kahvia.

Avokonttorissa on puolensa. Varsinkin uusille työntekijöille se tuo varmuutta, kun lähes aina on mahdollisuus kysyä neuvoa joltain. Ei tarvitse miettiä, voiko jonkun oveen koputtaa varoen ja tunnustella, jättääkkö tällä kerralla yhteen kysymykseen vai ilahtuuko vanha työntekijä kysyjän keskeytyksestä. Itse yritän, oli kyseessä sitten avokonttori tai omat työhuoneet, antaa kysyjälle fiiliksen, että hän on aina tervetullut kysymyksineen luokseni.

11.1.2020 kello 4.19

Näin niin sekavia unia, etten saa punaisen langan päästä kiinni. Höpötin taas unissani, mutta nyt se ei herättänyt miestä vierelläni. Kyllä hän taisi minulle vastailla kuitenkin. Todennäköisesti jotain yhtä sekavaa kuin oma höpötykseni.

Mietin, miten innoissani olen, jos saan itsestäni irti ja todella osallistun ohjatulle kuntosalitunneille maanantaista. Kuulen, kuinka työpuhelimeni soi. En vastaa, koska on yö. Ajattelen taas liikuntaa. Nyt ajattelen joogaa. Kunpa jaksaisin joogata edes kerran viikossa. Puhuimme tänään myös uimisesta. Mietimme sopivaa ajankohtaa. Ehkä torstaisin aamusta. Työpäivä tuntuisi varmasti erilaiselta, kun olisin ennen sitä harrastanut liikuntaa.

No, hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.

7.1.2020 kello 1.32

Heräsin. Näin jotain unta. En muista mitä. Mietin huomista työpäivää. En ole avannut kalenteria ja katsonut, mitä päiväni sisältää, mutta teen sen ehkä aamulla. Tai sitten menen vain töihin ja avaan koneen vasta siellä. Jospa sitä opettelisi ottamaan vähän rennommin – töissäkin. Olisin varmasti paljon tehokkaampikin.

6.1.2020 kello 13.23

Olen nukkunut monta yötä heräämättä kertaakaan. Olenko liian väsynyt vai olisiko jokin kivi vierähtänyt sydämeltäni? En osaa vastata, mutta toivon jälkimmäistä 🥰

1.1.2020 kello 4.30

Menin aikaisin nukkumaan. Ennen kello 21. Menin, vaikka oli uuden vuoden aatto. Menin, koska tunsin itseni niin väsyneeksi. Luulen, että eniten minua väsytti vuosi 2019 ja vaikka haluankin elää hetkessä (opetella elämään hetkessä), odotin viime metreillä, että vuosi 2019 päättyy ja jotain uutta voi alkaa.

Erityisen raskaita olivat viime kevät ja juuri ennen joulua sattuneet tapahtumat. No, onneksi kaikki on nyt hyvin. Ainakin tässä hetkessä ja se onkin ainoa hetki, mikä minulla lopulta on. Vuonna 2020 aion panostaa erityisesti tähän hetkeen ja yrittää olla miettimättä liikaa tulevaa. Mennyt on mennyt ja sitä ei voi enää muuttaa. Menneestä on tullut osa minua, joka on vain hyväksyttävä ja jatkettava eteenpäin.

Hyvää aamuyötä. Ensimmäistä sellaista vuonna 2020 ❤️🌟

Joulukuu 2019

29.12.2019 kello 2.02

Heräsin painajaiseen. Tai oikeastaan omaan huutooni. Miehenikin heräsi. Hän nappasi minut kainaloonsa, niinkuin hän tekee aina, kun herää itkuuni tai huutooni. Painajaisesta en muista mitään.

Päätä särkee. Sitä särki eilenkin. Ehkä en ole juonut tarpeeksi tai ehkä ajattelen liikaa. Ajattelen nykyhetkeä, tulevaisuutta ja menneisyyttä. Haluaisin keskittyä nykyhetkeen. Siksi haluan opetella meditoimaan ja joogaamaan. Kummassakaan ei pysty ajattelemaan kuin tätä hetkeä.

Samoin on maalaamisen kanssa. Jokainen turha vanhan vatvominen unohtuu, kun keskityn vain saamaan tyhjän kankaan näyttämään siltä kuvalta, joka päässäni on. Aluksi tuntuu, ettei siitä tule mitään. Sitten kun pidän tauon ja katson työtä kauempaa, huomaan ilokseni, että kuva alkaa muodostua juuri sellaiseksi kuin ajattelin.

Aiemmin maalasin kovin synkkiä töitä. Niistä näkyy viha ja epätoivo. Nyt ajatuksissani on, että haluan maalata minulle tärkeitä paikkoja Helsingissä. Niitä on monia ja ne ovat tärkeitä, koska niihin liittyy hyviä muistoja – hetkiä, joita en halua unohtaa. Helsinki on minulle koti. Koti, joka antaa minun hengittää. Koti, jossa saan olla minä.

28.12.2019 kello 3.09

Heräsin painajaiseen, jota en muista. Tuntuu, että minulla on miljoona selvitettävää asiaa pääni sisällä. Kuvaisin olotilaani enemmän kuitenkin huolestuneeksi kuin ahdistuneeksi. En osaa tarkkaan määritellä, mikä mieltäni painaa. Vai painaako sittenkään mikään. Tuntuu kuin kävelisin sohjossa, jossa jalkani kastuisivat ja tunnen kuinka jalkani alkavat olla niin jäässä, että on vaikea kävellä. En tiedä mitään tulevasta enkä tiedä, mihin yritän päästä. Vai jäisinkö sittenkin tähän siihen asti, kunnes aurinko alkaa lämmittämään, loska sulaisi ja minun olisi helpompi jatkaa matkaa – kuivin ja lämpimin jaloin. Ehkä suuntakin on silloin oikea.

27.12.2019 kello 3.55

Minusta oli mukava kirjoittaa joulukalenteria, ja harmittelinkin, kun se päättyi. Ajattelin, että voisinhan alkaa pitämään jonkinlaista päivkirjatyyppistä ajatusvirtaa sivustollani. Kun sitten taas tänä yönä heräsin, siitä se ajatus lähti. Yökirja! Ei varmasti tarvitse montaa riviä kirjoittaa, kun kirjaimet alkavat näkyä ensin kahtena ja sitten kolmena ja lopulta sellaisena puurona, että on pakko jatkaa nukkumista.

Heräsin tänä yönä siihen, kun sanoin ääneen Fiat Corolla ja nauroin ääneen. Toistin sanat uudelleen, edelleen unissani, ja sanoin, eihän sellaista automerkkiä ole. Se on Fiat Carina! Nyt olin hereillä. Vieläkin nauratti. En kuitenkaan päässyt ajatuksesta eroon ja yritin pääni puhki miettiä, mikä Fiat, mutta en saanut yhtään Fiatia mieleen.

Ihmisen mieli on outo. Tai ainakin minun. Näen usein unia, millä ei ole mitään järjellistä selitystä. Tosin yhtä usein näen unia, jotka voin yhdistää johonkin tapahtumaan, toiveeseen tai pelkoon ja ahdistukseen. En kuitenkaan keksi mitään, mikä on saanut minut ajattelemaan unissani sen kummemmin Fiatia kuin Toyotaakaan. Oli miten oli, alan nähdä kirjaimet kahtena kuten aavistelin ja toivon sen tarkoittavan sitä, että uni tulee ihan pian uudelleen.

Nukahdin. Heräsin uudelleen kello 5.15. Näin unta, että diakoniatyöntekijä soitti minulle töihin ja kertoi surullisesta ihmiskohtaloista. Aloin analyyttisesti kertoa hänelle, kuinka en voisi koko maailmaa pelastaa, koska minulla ei ole aikaa siihen. Pidin pitkän puheen siitä, kuinka paljon minulle tulee päivittäin sähköposteja, fakseja, puheluita ja kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin, joihin kaikkiin minun on osallistuttava. Sanoin monta kertaa, etten voi auttaa tätä ihmistä tai oikeastaan ketään ihmistä. Muistan olleeni hyvin pahoillani. Työntekijä katkaisi lopulta puhelun todettuaan, että ne ovat laiskat, jotka töitään luettelevat.

En edes hävennyt. Taidan olla liian väsynyt häpeämään.