Joulukalenteri 2019

1.12.2019

Sunnuntai. Heräämme puolisoni kanssa ilman herätyskelloa noin kello 7 aamulla. Tai puolisoni herättää minut vetäisemällä minut kainaloonsa. Yskin niin, että keuhkoja vihloo, mutta tunnen itseni onnelliseksi. Ei suunnitelmia. Aamiainen olohuoneen sohvalla. Päiväunet ja itsetehtyä pizzaa ja kynttilöitä. Joulukoristeet ovat muuton jäljiltä edelleen kateissa. Koska minusta tuli sunnuntaifani? Koska lopetin joulun tekemisen? Koska aloin antaa sen vain tulla? Tulla omannäköiseksi, joka vuosi erinäköiseksi.

2.12.2019

Vanhimman poikani syntymäpäivä. Lähetän hänelle onnittelut heti, kun olen saanut kupillisen kahvia kello 6 jälkeen aamulla. Yskä on pahentunut ja oloni on heikko. Lähden kuitenkin sinnikkäästi töihin, koska minulla on työnohjauksellinen koulutus, jonka koen vahvistaneen ammatillisuuttani sosiaalityöntekijänä merkittävästi. Tämän kertainen teoria vietäväksi omaan työhön tuntuu tosin haastavammalta kuin aiemmat. En kuitenkaan hetkeäkään epäile, etten selviytyisi siitä ja saisi jotain aivan uudenlaista näkökulmaa tuleviin kohtaamisiin ja oman työni kehittämiseen.

3.12.2019

Kuumeessa. Herään noin 5.30. Nousen kuudelta ja joudun ottamaan tukea lipastosta, koska pelkään huimauksen heittävän minut kumoon. Päähän sattuu. Seuraavaksi saan yskäkohtauksen, joka vetää minut kippuraan kohti lattiaa. Odottelen puoli tuntia, josko kurja olo menisi ohi. Juon teetä. Nyt olen selvästi kuumeessa. Tuskastun mittarin etsimiseen. On pakko huilata etsimisen välillä. Ilmoitan töihin, että tällainen luukku tänään. En tunne syyllisyyttä. Otan Buranaa ja Panadolia. Vajoan uneen.

4.12.2019

Nyt vasta jaksan avata neljännen luukun. Olen kolmatta päivää kuumeessa ja lääkkeillä saan sen putoamaan joksikin aikaa. Luukusta avautui joka tapauksessa kiitollisuus. Olen saanut teksteistäni aivan käsittämättömän upeaa palautetta niin julkisina kommentteina että yksityisinä viesteinä. En olisi ikinä voinut kuvitella mitään tällaista. Kiitos ❤️

5.12.2019

Joulukuun viides ja olen edelleen kuumeessa. Luukusta aukeni odotus. Odotan, että mieheni tulee töistä kotiin huolehtimaan minusta. Odotan, että saan käpertyä hänen kainaloonsa ja valittaa oloani. Odotan, että hän silittää kuumaa poskeani ja keittää minulle teetä. Odotan, että saamme yhdessä katsoa televisiosta kaikkea mahdollista hömppää ja keskustella näkemästämme ja kuulemastamme hömpästä. Odotan. Tulisitpa jo 🙏

6.12.2019

Itsenäisyyspäivä. Ei ole enää mikään yllätys, että olen kuumeessa. Onneksi sentään tänään miehenikin on kotona. Tuntuu kurjalta olla yksin kipeänä kotona, vaikka päivät ja illat ovatkin menneet nukkuessa. Mietin eilen, mitä Suomen itsenäisyys ja suomalaisuus minulle merkitsevät. Ajatuksia, joita on vaikea pukea sanoiksi. Kiitollisuutta sellaisista teoista ja eletystä elämästä, mitä minä en pysty käsittämään, vaikka ne ovatkin läsnä arjessa ja juhlassa, työssä ja vapaalla. Olen kiitollinen siitä, että olen syntynyt Suomeen ja saanut elää Suomessa, jossa on rauha. Suomen itsenäisyys on rikkautta, mitä ei rahassa voi mitata. Kiitos heille, jotka sen meille ovat lahjaksi antaneet.🙏🇫🇮

7.12.2019

Yöllä olin kovassa kuumeessa. Nukuin 12 tuntia, mutta heräsin kaksi kertaa selkäytimessä tuntuvaan paleluun. Meillä olisi tänään saunavuoro, mutta mieheni sanoo, etten voi tässä kunnossa saunoa. Saimme kompromissin tehtyä ja sovimme, etten ota löylyjä, mutta hengittelen kosteassa ja lämpimässä kylpyhuoneessa vesihöyryä. Mieheni osti minulle alkoholitonta mustikkavanilijaglögiä. Lisäsin siihen tilkan konjakkia ja AVOT(!), tuntuu kuin jokin kostea hunajainen pumpuli olisi hyväillyt kurkkuani, keuhkoputkeani ja keuhkojani. Tällaisia mielihyvän kokemuksia varten elän.

8.12.2019

Soitin tänään päivystykseen, koska olen edelleen kuumeessa ja yskässä. Käytössä on takaisinsoittopalvelu ja hetken päästä minulle soittikin Sairaanhoitajaksi itsensä esitellyt henkilö. Kerroin tilanteestani. Sairaanhoitaja kysyi minulta ”maistuuko ruoka” ja ”minkä väristä räkää tulee”. Ensimmäiseen vastasin ”ei maistu” ja toiseen, että ”ei tule”. Sain tylyllä äänensävyllä ohjeen, että mikäli tilanteeni on huomenna pahempi, tulee minun mennä omalle terveysasemalle. Päätin uhriutua ja olla menemättä millekään asemalle. Tunsin itseni tyhmäksi ja noloksi ja olleeni vaivaksi tuolle Sairaanhoitajalle. Olin niin vihainen, että sain Facebook-päivitykselläni aikaan jopa sairaanhoitajien palkkakeskustelun 😷

9.12.2019

Töissä. En jaksanut raahautua työterveyteen tai ottaa sinne edes etäkontaktia. Sain ikävää postia ja ajattelin, että olisi ollut sittenkin parempi jäädä kotiin potemaan. Ruokatauolla juoksin vastapäiseen pikkupuotiin ostamaan Saarioisten lohikeiton. Töissä alkaessani lämmittää sitä huomasin, että viimeinen käyttöpäivä oli 24.11.2019. Ruoka meni roskiin, koska en tähän muutenkin huonoon olooni halunnut enää lisäksi ruokamyrkytystä. No, olen päättänyt joka päivä olla onnellinen ainakin jostain. Tänään olen onnellinen siitä, että olen vihdoin kotona rakkaan mieheni kanssa ❤️

10.12.2019

Luukku auki! Ensi silmäyksillä näen luukusta vanhaa hallitusta, uutta hallitusta, vanhaa pääministeriä, hänen seuraajaansa, uusia vanhoja ministereitä… Tärkeitä, historiallisia uutisia. En jaksa olla kiinnostunut. Vaikka pitäisi olla. Tai kuka sanoo, mistä kenenkäkin pitää olla kiinnostunut. Mikä se on se yleisesti hyväksytty normaali, minkä milloinkin ihmisen mieltä kuuluisi kiinnostaa. Minua kiinnostaa juuri nyt katsoa peiton alla Salkkareita, vaikka kuumeinen olo käskee silmäkipuna pitämään luomeni ummessa. Minua kiinnostaa kuulla, kuinka monta markkaa mieheni laittoi lapsena uuden vuoden raketteihin. Minua kiinnostavat asiat ovat itse asiassa paljon kiinnostavampia, kuin se tieto, mikä yleissivistykseen, koulutaustaani tai ammattiini kuuluu.

11.12.2019

Luin ikävän uustisen Helsingin kaupungilla tapahtuneesta kiusaamistaupauksesta tai pikemminkin sen seurauksista Helsingin kaupungille. Menemättä sen enempää uutisen yksityiskohtiin, haluan nähdä tämän päivän joulukalenterini luukusta meidän jokaisen yhteisen vastuun kiusaamisessa, siihen puuttumisesta, sen seurauksista… Kiusaaminen – tapahtuu se sitten koulussa, työpaikalla, harrastuksissa, naapurustossa, jne. – kertoo vallan väärinkäytöstä. Siltä, joka ei osaa käyttää annettua valtaa oikein, on otettava valta pois. Kiusaaminen on AINA aikuisten asia, vaikka osapuolet olisivat lapsia. Kiusaamiseen puuttumattomuus on myös kiusaamista. Jokaisen on syytä katsoa itseään peiliin ja miettiä, voisiko tehdä huomenna jotain toisin. Minäkin.

12.12.2019

Sain nimen ja minut kastettiin 43 vuotta sitten Valkeakosken kirkossa. Lähes 13 vuotta myöhemmin tutustuin Kaisaan. Meistä tuli heti parhaita ystäviä ja tuo ystävyys on tämän kolmenkymmenen vuoden aikana muuttanut muotoaan, mutta kestänyt. Tähän aikaan on mahtunut nuoruuden hölmöilyjen lisäksi opiskeluja, työpaikkoja, yrittäjyyttä, lapsia, eroja, surua ja onnea, toistemme tukena olemista. Katselimme kerran vanhoja valokuvia minun kastetilaisuudestani. Samaan aikaan, siinä vieressäni, kastettiin toinen vauva. Se oli siihen aikaan kai aika tavallista. Kaisa tunnisti kuvasta omat kumminsa. Lopulta selvisi, että Kaisa oli se toinen kuvan pieni vauva, jonka pappi kastoi. Kohtaloa vai sattumaa. En osaa sanoa. Elämänmittainen ystävyys kuitenkin ❤️

13.12.2019

Taikauskoiset vaviskoot; tänään on perjantai 13. päivä. Ehkä päivistä pelottavin. En ole tutustunut historiaan, josta tämän luvun 13 ja perjantai -yhdistelmä epäonnen päivänä juontaa juurensa. Koska olen skorpioni horoskoopiltani tai sitten muuten vain hullu, uskon kaikkeen yliluonnolliseen – siitäkin huolimatta, että olen opiskellut ja opiskelen edelleen tieteen tekemistä. Välttelen siis ajattelemasta, että on perjantai 13. päivä. En halua puhelinnumeroa, jossa on 666 -numerot peräkkäin. Huolestun, kun tajuan, että olen syntynyt samana päivänä kuin joku ei niin mukava ihminen. Puhumattakaan lasteni syntymäpäivistä. En halua lukea horoskooppeja, koska en halua tietää, mitä pahaa minulle on tulevana vuonna tapahtumassa. Kaikenlainen yliluonnollinen, tieteen todistamattomissa oleva, kiinnostaa minua ja valehtelisin, jos väittäisin, etten usko. En välttämättä usko Jumalaan, mutta se ei johdu siitä, että Jumalan olemassa oloa ei voi todistaa. Uskon Rakkauteen. Sitäkään en voi todeksi todistaa. Siitä huolimatta väitän, että se on olemassa – miestäni, lapsiani, perhettäni, ihmisyyttä ja inhimillisyyttä kohtaan. Eikä minun tarvitse sitä kenellekään todistaa.

14.12.2019

Uskaltauduin saunaan. Viime kerralla jätin sen lopulta väliin, vaikka sainkin tehtyä mieheni kanssa kompromissin. En minä vieläkään kunnossa ole, mutta jatkuva palelu suorastaan ajoi minut saunaan. Tuntui hyvältä saada itsensä lämpimäksi – luita ja ytimiä myöten. Pitkästä aikaa. Nautin jokaisesta lämpimästä höyryisestä ja kosteasta hengenvedosta. Olin todella muutamia hetkiä täysin läsnä tuntien hyvää oloa ja helppoutta hengittää. Sauna on minulle tärkeä paikka, vaikka en siellä kauaa viihdykään. Se on minulle paikka omille ajatuksilleni, paikka keskusteluille, paikka rauhoittua. Iloitsen tästä joka viikkoisesta saunavuorosta. Jos ei mikään muu, se viimeistään katkaisee arjen. Antaa luvan levätä.

15.12.2019

Olen kuullut, ettei tavoitteita saisi koskaan asettaa sohvalla maaten tai montaa kerralla. Kuten monessa muussakin asiassa, myös tässä toimin juuri niinkuin on ”kiellettyä”. Ensinnäkin siksi, että viimeiset kaksi viikkoa olen vain maannut sohvalla. Toisekseen siksi, että minulla on ollut aikaa pysähtyä ja miettiä, mitä haluan. Olenhan kertonut haluavani muuttaa elämäni suuntaa. En toki voi sille aina mitään, mitä ympärilläni tapahtuu, mutta luulen kestäväni suuremmatkin aallokot, kun keskityn niihin asioihin, jotka voin itse päättää. Ajattelin alkaa pitää itsestäni parempaa huolta ja toteuttaa unelmiani. Näihin kovin abstrakteihin tavoitteisiini tarvitsen konkretiaa ja ehkä niiden ääneen sanomista. No joka tapauksessa ensimmäinen ääneen sanottu tavoitteeni on jaksaa toukokuussa juosta kymmenen kilometriä! Huomio! En ole koskaan juossut kilometriä pidempään. Paperilla näitä tavoitteita on toki muitakin, mutta en paljasta nyt niitä enempää. Nyt kun se on sanottu, minun on pakko nousta sohvalta ja ruveta töihin!

16.12.2019

Tänään iltapäivällä oli hieman haikea tunnelma. Viimeinen tapaaminen uusien tuttavuuksien kanssa ja vieläpä Kallion virastotalossa. Olemme tavanneet syksyn aikana muutaman kerran, kymmenen hengen porukka. Tulemme eri työpaikoista, mutta meitä kaikkia yhdistää sosiaalityöntekijän koulutus ja jonkinlainen palo kehittää ammatillisuuttamme. Muistaa, että työtämme ohjaavat mitä erilaisimmat teoriat, joita ei kuitenkaan työn arjessa tule ajateltua. Sovimme lopuksi, että tapaamme vielä ja mikä parasta, emme työskentele toisiamme vähätellen, vaan toistemme kanssa. Ihmisten hyväksi.

17.12.2019

Meillä tuoksuu tuore sämpylä. Yritän olla potematta syyllisyyttä siitä, että olen sairauslomalla ja leivoin sämpylöitä. Olen ollut neljä kuukautta lähes kuolemanväsynyt, enkä ymmärrä, mistä unta tuntuu riittävän. Ei riitä, että nukun kellon ympäri. Ei riitä päivänokoset. Ja silti, minä jaksoin leipoa tänään sämpylöitä. Kauppaan en jaksanut lähteä. En jaksanut etsiä joulukoristeitamme vieläkään. En jaksanut ripustaa taulua seinälle. Se on odottanut ripustamista jo monta viikkoa. Mutta sämpylät leivoin. Ja vaikka ne näyttävät rumilta, tuoksu on taivaallinen.

18.12.2019

Heräsin yöllä kello kolme. Tästä on tullut minulle enemmän sääntö kuin poikkeus. Kurkku tuntui kipeältä. Nousin ja join vettä. Tiesin, että hunajalla maustettu tee auttaisi, mutta olin liian väsynyt sellaisen valmistamiseen ja menin takaisin sänkyyn. Uni ei tullut. Makasin silmät auki sängyssä ja kuuntelin kuinka syvässä unessa mieheni nukkui. Menin varovasti lähemmäs häntä, jotta saatoin tuntea hänen lämpimän ihonsa omassani. Tunsin hänen sydämensä lyönnit ja hengityksensä. Kurkkukipu unohtui hetkeksi. Samoin murheet, jotka minua öisin usein piinaavat. En koskaan voisi pitää tuota miestä itsestään selvyytenä. En koskaan voisi tahallisesti loukata häntä. En koskaan haluaisi nukkua tai valvoa poissa hänen viereltään. Olen onnellinen, että pystyn tuntemaan näin – rakastamaan.

19.12.2019

Kuten aiemmin kerroin, tavoitteeni on pystyä keväällä juoksemaan kymmenen kilometriä. Varsinaista juoksuharjoittelua en ole vielä aloittanut. Sää ulkona ei ole viime päivinä houkutellut minua lenkille. Nyt taitaa kuitenkin paistaa aurinko…🤔 Ehkä suljen verhot. Lisäksi pitkittynyt flunssa ikäänkuin kertoo minulle, mikä on minulle hyväksi. Aloitin kuitenkin pehmeällä tavalla harjoittelun kohti tavoitettani. Minä joogasin! Ensimmäistä kertaa elämässäni. Onneksi olohuoneessamme, (joka on ainoa paikka asunnossamme, missä harjoituksia pystyy tekemään) ei ole ainuttakaan peiliä. Olisin varmasti itsekin pelästynyt, jos olisin nähnyt itseni seisomassa ”sotilasasennossa” ja tämä oli kuitenkin sarjan helpoin liike. Lisäksi olen kankea kuin rautakanki. Joogaaminen on vaikeaa ja vaatii myös aivotyötä. Kaikesta huolimatta aion jatkaa harjoittelua.

20.12.2019

Maalasin taulun. Siinä on yksi lempipaikoistani Helsingissä. Teoksen nimi on Pysäkillä. Se ei ainoastaan kuvaa sitä paikkaa, missä olen päivästä toiseen odottanut bussin tulevan. Oikeastaan enemmän se kuvaa pysähtymistä. Toisinaan on hyvä pysähtyä ja vain odottaa. Antaa elämän näyttää suunnan, mihin lähteä. Joskus saattaa joutua odottamaan pitkäänkin, niin, tai saa luvan olla pysähtyneenä. Ymmärtää, ettei maailma tule valmiiksi ja mihinkään ei ole kiire. Elämänlanka on niin kovin ohut. Koskaan ei voi tietää, kuinka kauan on aikaa. Pysähtyessä on mahdollisuus huomata se hyvä, mikä elämässä on. Mahdollisuus olla kiitollinen jokaisesta pysäkistä ja nauttia siitä, että tässä hetkessä minun ei tarvitse mennä minnekään.


21.12.2019

Heräsin itkuuni. Tästä ei voi tulla hyvä päivä, vaikka olenkin päättänyt olla onnellinen joka päivä, Tänään se ei ehkä onnistu. Miten elämä tuntuu murevan silmieni edessä. Ne syylliset, syylliset ihan kaikkeen ovat syyllisiksi tuomittu ja he saavat ansionsa mukaan. Heille näytetään, että he ovat pahoja ja että ilman heidän olemassa oloaan elämä olisi paljon helpompaa. Itse olen koko ajan ikään kuin varpaillani, jos ja kun jotain tapahtuu. Olen valmiudessa koko ajan kuulemaan jotain pahaa. Koskaan en ole kuullut heistä mitään hyvää. En päiväkodissa, en koulussa, en kavereiden vanhemmilta. Tuntuu siltä, että minäkin olen paha. En ole rakastanut tarpeeksi.

22.12.2019

Minulla on suunnitelma. Yleensä ihmiset suunnittelevat tänä päivänä ruokaostoksia, viimeisiä lahjahankintoja, kuusen kaatamista…Kun joku asia tuntuu mullistavan koko maailmani, ensin lamaannun täysin. Välillä tuntuu, etten pysty edes hengittämään, saati pesemään pyykkiä. Joka paikkaan sattuu. Ihan fyysisesti. Vaikka fyysinen kipu on helpompi kestää kuin henkinen. Ja kun nuo mullistukset yleensä vielä tapahtuvat niin, ettei niihin ole voinut valmistautua. Mutta sitähän elämä on. Yllätyksiä täynnä. Toiset yllätykset ovat kivoja ja toiset – niin no, vähemmän kivoja. Tänään olen onnellinen siitä, kun itkin ja mieheni käski minun katsoa häntä silmiin. Sen jälkeen hän näytti vasemman nimettömässä olevaa terässormusta ja sanoi: ”Muista, me olemme samalla puolella – minä olen tässä sinua varten. Minä autan sinut tästä(kin) ylös. Yhdessä olemme vahvoja.”

23.12.2019

Joulufiilis. Onko sellaista olemassa? Jos on, mihin se on piiloutunut? En löydä sitä mistään. En ole jaksanut etsiä. Kunpa se vain tulisi. Pyytämättä. Anelematta. Kunpa se tulisi ja veisi mukanaan. En tunne mitään. En iloa, en surua, en vihaa. Ehkä lapset tuovat sen mukanaan. Tai sitten ei. Ehkä koristeltu kuusi ja sen alle tänä iltana laitetut pari pientä pakettia. Tai ehkä kinkku uunissa ja se tuoksu, kun liha alkaa kypsyä. On vaikea sanoa, mistä olisin juuri nyt onnellinen. On vaikea muistaa, mistä joulu on ennen tullut. Muistan kuitenkin sen tulleen – joka vuosi. Tulisipa se tänäkin vuonna. Tulisi ja veisi tämän turtuneen olon mennessään edes hetkeksi. Tuikkisipa tähdet. Liikuttuisimpa joululauluista. Maistaisin siirapin lanttulaatikossa, pipareissa ja joululeivässä. Tulisi jo. Rauha sisälleni.

24.12.2019

Jouluaatto. Päivä, jossa on jotain sellaista taikaa, joka saa unohtamaan huolet ja vaientumaan pään sisäiset demonit. Päivä, joka tuntuu valona sydämessä pimeydenkin keskellä. Päivä, jolloin ei voi olla rakastamatta lähimpiä vieläkin enemmän kuin muina päivinä (jos se nyt on mahdollista). Jouluaatto on päivä, jolloin toivoisi, että jokaisella olisi hyvä olla.

”Jouluyönä hiutaleet
Lumivalkoiset
Hiljaa leijuu, tähdet loistaa,
Herraa kiittelee.
Valhe valuu korvistas ja
Pyhyys muovinen
Sulaa liekkiin helvetin
Ja rukous rasvainen
On valkoinen,
Se vie sydämen.”

(Ismo Alanko, Hassisen kone)

  • Joulukalenteri 2019