Ajatuksiani asunnottomuudesta ja kodittomuudesta ilman asunnottomuutta

Asunnottomien yötä vietettiin jälleen 17.10.2019, ja asunnottomuus aiheena onkin ollut taas enemmän esillä julkisuudessa. Tämä sai minutkin taas syventymään ajatuksiin asunnottomuudesta yhtenä lähes päivittäin kohtaamastani yksilön tragediasta, sosiaalisesta ongelmasta ja yhteiskunnallisesta ilmiöstä. Asunnottominen yö -sivuston mukaan Asunnottomien yö on kansalaisliike, joka tukee jokaisen perusoikeutta vakinaiseen asuntoon, omaan kotiin. (asunnottomienyo.fi.)

Asunnottomuus todellisena ongelmana ja yksilön tragediana sai todelliset ja liiankin monet kasvot työssäni aikuissosiaalityön sosiaalityöntekijänä vasta, kun muutin Valkeakoskelta Helsinkiin. Helsingissä asunnottomuudessa on kyse niin massiivisesta ongelmasta ja niin monen ihmisen todellisuudesta, että yksi sosiaalityöntekijä ei sitä voi ratkaista. Asunnotttomien palvelut ja palvelujen tarpeet eivät kohtaa. Olin toki nähnyt mediassa juttuja ja ohjelmia vasten omaa tahtoaan kadulla, rappukäytävissä, yömajoissa ja autoissa elävistä ihmisistä, mutta pienellä paikkakunnalla asia tuntui kovin kaukaiselta jopa omassa sosiaalityöntekijän työssäni. Asunnon sai, jos sen vain halusi. Ahdistuinkin todella aloitettuani työni Helsingissä, kun asunnottomien määrä ja auttamisen rajallisuus iskivät vasten kasvojani, enkä voinutkaan hankkia asiakkailleni omia asuntoja. Vieläkin, kun kuuntelen työssäni näitä ihmisiä, tunnen itseni riittämättömäksi, mutta kestän sen osana työtäni. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kestää.

Kodittomuus ilman varsinaista asunnottomuutta on myös ongelma, joka tulee esiin sosiaalityössä. Kodittomuudesta ilman asunnottomuutta käsitteenä olen kuullut harvemmin puhuttavan sosiaalisena ongelmana tai ylipäätään yhteiskunnallisena ilmiönä. Sosiaalityön asiakaskohtaamisissa se kuitenkin nousee esille erityisesti lähisuhdeväkivaltatilanteissa, kun on kyse fyysisestä väkivallasta tai sen uhasta. Kodittomuus ilman asunnottomuutta tulee esiin toisinaan myös parisuhteen vallankäytön välineenä, henkisenä väkivaltana. Mieleeni on jäänyt erään ihmisen sanat, joka joutui aina perheriidan päätteeksi lähtemään pois yhteisestä asunnosta. Hän sanoi minulle toivovansa vain, että saisi paikan, jonka voisi tuntea ja jota voisi kutsua kodikseen. Tunsin syvää empatiaa häntä kohtaan, koska ymmärsin ainakin jollakin tavalla, mistä hän puhui, ja millaisia tunteita kodittomuuteen liittyy: nöyryytystä, häpeää, turvattomuutta, jatkuvaa valmiutta olla lähdössä. Tuntuu siltä kuin olisi asunto, mutta joutuu seisomaan jatkuvasti sen eteisessä. Kodittomuus ilman asunnottomuutta onkin enemmän tunne, kun taas asunnottomuudessa on kyse konkreettisesta aineellisesta puutteesta.

Kerroin miehelleni Asunnottomien yöstä ja puhuimme siitä, kuinka onnellisia saamme olla, että meillä ei ole vain asuntoa, vaan meillä on koti. Me molemmat olemme kokeneet myös sen, mitä on olla koditon ilman asunnottomuutta – kokemuksia siitä, kun yösijaa ei ole tai sitä ei häpeän takia ole kehdannut edes pyytää. Meille se on näyttäytynyt esimerkiksi koko yön kävelyinä tai autolla ajelemisena aamuyön pimeydessä. Se on näyttäytynyt esimerkiksi työpaikan lattialla tai auton takapenkillä nukkumisena tai paremminkin nukkumisen yrittämisenä. Tai kun sitten on sen yösijan kehdannut pyytää, se on tuntunut toisten ihmisten elämään tunkeutumiselta, häiritsemiseltä, kiitollisuuden velalta ja ulkopuolisuudelta. Häpeä ja nöyryytys omasta tilanteesta sai tuolloin yhä uudelleen palaamaan siihen asuntoon, joka ei koskaan koti ollutkaan, sen asunnon eteiseen, jossa taas oli odotettava seuraavaa lähtöä.

Tänä vuonna Asunnottomien yön teemana ovat erityisesti asunnottomat naiset. Naiset jäävät usein väkivaltaiseen parisuhteeseen, jotta he välttäisivät kadulle joutumisen. (asunnottomienyo.fi.) Muistan ajaneeni monta kertaa silloisen asuntoni ohi vain siksi, että kurkkua kuristava tunne oli niin voimakas, että happi tuntui loppuvan. Vaikka väkivalta oli ajoittain jopa päivittäistä, aina lopulta palasin. Ei ollut voimia lähteä. Ei ollut paikkaa, mihin mennä. Ei ollut voimia etsiä asuntoa. Ei ollut voimia toisinaan muuhun kuin hengittämiseen. Vain kaksi ystävääni tiesivät tilanteestani. En kertonut siitä edes vanhemmilleni. Olisihan minulle ollut varmasti paikka äitini luona – milloin vain, mutta häpeä siitä, että elin täysin niiden arvojen vastaisesti, jotka hän oli minulle opettanut, esti kertomasta. Valitsin mieluummin kodittomuuden, kunnes en enää jaksanut. Kunnes lähteminen tuntui vähemmän pelottavalta kuin jääminen. Lähdin kohti tulevaa, josta en tiennyt mitään.

Lopulta löysin itselleni asunnon. Asuin aiemmin hulppeassa omakotitalossa, jonka pankki omisti. Muutin vuokralle kaupungin asuntoon. Minulla ei ollut mitään muuta kuin päälläni olevat vaatteet ja joitakin vaatteita, joita olin onnistunut hakemaan salaa talostani. Niin ja olihan minulla läppärini, koska viimeistelin tuolloin kandiani. Hankin Ikeasta halvimmat mahdolliset kalusteet, peitot ja tyynyt. Peitto oli niin ohut, että jouduin nukkumaan paksu pyjama päällä ja villasukat jaloissa, että tarkenin. Sain läheisiltäni astioita, lakanoita ja pyyhkeitä. Äitini toi minulle monta kassillista ruokaa sekä pesuaineita, vessapaperia ja muuta tarpeellista. Hankin halvimman mahdollisen imurin, jonka ääni oli kovempi kuin imuteho. Keitin pannukahvia. Jouduin säästämään pitkään, että sain hankittua murrosikäisille lapsilleni ”välttämättömät” television, pleikkarin, painonnostopenkin ja muuta aikuisten mielestä tarpeetonta. Pikku hiljaa sitten löysin kaikkea ihanaa kotiini Facebookin kirpputoreilta sekä ilmaiseksi että pientä maksua vastaan. Niin, kotiini. Minulla oli vihdoinkin oma koti. Koti, josta kukaan ei ajaisi minua pois.

Pienellä paikkakunnalla asuessa tuntui, että vuokralla asuminen on jotenkin häpeällistä, ja usein ihmiset asuvat todella väljästi. Kaikilla lapsilla pitää olla oma huone. Muistan, kun eräs myös samoihin aikoihin vuokralla asuva ystäväni sanoi minulle, kuinka luuseriksi hän itsensä tuntee joutuessaan asumaan väliaikaisesti vuokralla erottuaan puolisostaan. Mitä ihmettä?! Sehän olisi ollut sama kuin hän olisi kutsunut minua luuseriksi. Helpotus omasta turvallisesta kodista nousi kuitenkin suuremmaksi onneksi ja ylpeydeksi kuin vuokralla asuminen henkilökohtaiseksi onnettomuudeksi ja häpeäksi, enkä välittänyt kommentista enää kuin ehkä sekunnin murto-osan.

Nyt kun asun Helsingissä ja olen nähnyt asunnottomuuden, kodittomuuden ilman asunnottomuutta sekä niiden vastakohtien kasvot, en voi kuin ihmetellä niitä keskusteluja, joihin pienellä paikkakunnalla törmäsin. Ja törmäyksiltä ne toden totta nyt tuntuvat. Täällä ihmiset asuvat usein vuokralla ja ahtaastikin sosioekonomisesta asemastaan huolimatta. Siis ne ihmiset, jotka ovat sillä tavoin onnellisessa asemassa, että heillä on koti, jossa levätä.

Jokaisen ihmisen tulisi voida elää ihmisarvoista elämää, mutta ilman turvallista asuntoa, jonka samalla tuntee kodikseen, se on suurimmassa osassa tapauksista täysin mahdotonta. Itse tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että minulla ja miehelläni on asunto ja nimenomaan koti, jonne kumpikin on tervetullut – eteistäkin pidemmälle. Toivoisin, että jokainen ihminen saisi elämässään kokea sen saman tunteen ja elää sitä todellisuutta.

“Jos pidit tästä postauksesta, jaathan sitä eteenpäin, kiitos.”

6 kommenttia


  1. Asunnottomuudesta puhuttaessa minä aina ihmettelen sitä, että miksi työttömän ja asunnottoman on jäätävä sinne Helsinkiin. Muualla Suomessa jollain pienemmällä paikkakunnalla olisi ehkä edelleen työtön, mutta olisi ainakin mahdollista saada katto päänsä päälle. Esim. Kajaanissa muistan puretun kerrostalojen ylimpiä kerroksia, kun niihin ei saatu asukkaita eikä kannattanut pitää tyhjillään.

    Vastaa

    1. Heippa Heli. Et ole ainoa, joka ihmettelee tätä samaa asiaa. Moni tulee Helsinkiin nimenomaan työn perässä ja saattaa joutua ottamaan työn vastaan, vaikka ei ole vielä asuntoa.

      Suomessa on vapaus valita asuinpaikkansa ja monelle pois muutto omasta kotikaupungistaan on vaikeaa ja esimerkiksi silloin, kun terveyspalvelut toimivat hyvin. Erityisesti minä kuitenkin ihmettelen sitä, miten Suomessa hyväksytään muutto toiselle paikkakunnalle, vaikka asuntoa ei ole.

      Kiva, että luet ja jaat blogiani ❤️

      Vastaa

  2. Asunto on välttämättömyys, jotta voi elää ihmisarvoista elämää. On hävytöntä, että kaikilla ei ole asuntoa. Mutta vasta sitten ,kun asunto antaa sinulle mielenrauhaa, olet kotonasi. Tällöin ulkoiset puitteet ovat samantekeviä, samoin se, oletko siellä yksin, kaksin vai useamman henkilön kanssa.Koti on rauhaa.

    Vastaa

    1. Juuri näin. Helsingissä asunnottomuus on vakava ongelma, johon ei tunnu löytyvän ratkaisua. Myös tilanne, jossa ihminen ei saa elää rauhassa omassa kodissaan, on ongelma mihin pitäisi vahvemmin puuttua.

      Vastaa

  3. ♥️ Koti on siellä, missä sydänkin. ♥️ Tärkeistä asioista kirjoitat ♥️

    Vastaa

    1. Kiitos Mari

      Muistan aina, kun olin juuri saanut tuon kyseisen asunnon, työnsit käteeni perimääsi rahaa ja sanoit, että minä tarvitsisin sitä enemmän kuin sinä, vaikka en ollutkaan kertonut sinulle mitään taloudellisesta tilanteestani. Vaadit, että otan sen vastaan.

      Sanoit myös aina, että olen yksin tai lapsineni tervetullut luoksesi koska vain ja kuinka pitkäksi ajaksi vain. Liikutun vieläkin, kun ajattelen sitä konkreettista apua, mitä sinä minulle tarjosit ja mitä sinulta sain.

      Sinulla on uskomatonta lähimmäisen lukutaitoa ja auttamisenhalusi on todella vilpittömän pyyteetöntä.

      Olet kultaa <3

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *