Minun vuoteni 2020 : osa 3

Minun vuoteni on sarja kirjoituksiani poikkeuksellisesta ja historiallisesta vuodesta 2020. Koska se on katsaus koko vuodesta, julkaisen sen osissa. Minun vuoteni 2020 kertoo todella minun vuodestani, siitä, mitä olen tuntenut, kokenut, tehnyt ja pitänyt tärkeänä. Se ei koostu siis aukottomista totuuksista. Minun vuoteni 2020 on siis vain minun, mutta haluan jakaa sen kanssasi. Kiitos, että luet.

Osa 3: Lomalle viimeinkin

Juhlin mieheni kanssa kahden kotona vappua kellastunut ylioppilaslakki päässäni. Kaivoin sen lasivitriinimme takaa, mihin se oli pudonnut puoli vuotta aiemmin. Suomessa oli 4600 asunnotonta, joista yli 700 yöpyi ulkona ja rappukäytävissä. Jatkuva terveydenhuollon kantokyvystä puhuminen ärsytti. Yhtä lailla kriisi koitteli sosiaalihuollon kantokykyä tai ainakin tulisi koettelemaan. Ja pitkään. Se pelotti. Olin iloinen koulujen avaamisesta. Oman poikani etäkoulu ei ollut tuottanut minkäänlaisia tuloksia, vaikka hän heräsi joka aamu tietokoneen ääreen ja vietti siinä aikaa määrätyn määrän. Putkimieheksi olisi mahdoton opiskella kotona. Tiesin myös, ettei hän ollut ainoa, joka putosi opetuksesta etäkoulussa. Olin iloinen myös niiden lasten puolesta, jotka pääsivät taas hetkeksi hengähtämään kouluun, pakoon edes hetkeksi vaikeaa kotitilannetta. Sain ilostani kritiikkiä, mutta en välittänyt. Päihdekodeissa asuvat nuoret kertoivat ottavansa mieluummin koronaviruksen, kuin olevansa kotiensa vankeja. Tuntui pahalta.

Koronahuoleni vaihtui vuoroin koronavihaksi. Olin vihainen, että työttömiä, asunnottomia, köyhiä, yksinäisiä, yrittäjiä, päihdekodeissa asuvia lapsia, lähisuhdeväkivallan uhreja ja kaiken avun ulkopuolella olevia ihmisiä ei juuri kukaan julkisuudessa tuntunut puolustavan yhtä ponnekkaasti kuin terveydenhuollon henkilökuntaa, opettajia tai hallitusta. Miksi vieläkään ei huomio kiinnittynyt sosiaalisiin ongelmiin, jotka pahenivat ja tulisivat pahenemaan entisestään koronan myötä. En ymmärtänyt. Enkä minä tarkoittanut moittia terveydenhuollon henkilökuntaa, opettajia tai… no, hallitusta kyllä, mutta sellaisena mielipiteeni ja huoleni jotkut käsittivät. Käsittäkööt, muistan ajatelleeni. En halunnut välittää kritiikistä. Halusin välittää niistä, joilla meni ihan oikeasti huonosti.

Sairastuin itse toukokuussa. Kävin koronatestissä. Tulosta odotin yli kolme vuorokautta. Myös mieheni sairastui. Hän kävi testissä kaksi kertaa. Molempien tulokset olivat negatiivisia. Sairastimme molemmat kaksi viikkoa. Makasimme sängyssä ja luimme kirjoja. Silloin, kun jaksoimme. Välillä luin miehelleni ääneen. Rakastin ääneen lukemista ja kerrankin mieheni suostui siihen. Ehkä rakastin omaa ääntäni. Aika tuntui pysähtyneen ja se tuntui hyvältä. Energiavarastot olivat ehtyneet. Ehkä luonto kaatoi meidät molemmat sängyn pohjalle. Oli pakko levätä.

Helsingissä ruoka-apujonot pitenivät pitenemistään. Avun tarvitsijoita oli jo lähes tuplaten normaalista. Uusinormaali. Vihasin sitä sanaa. Jatkoin karjumistani siitä, oliko tämä kaikki tämän kaiken arvoista. Oliko hyväksyttävämpää kuolla sosiaalisten ongelmien vuoksi kuin koronan vuoksi? Menneet kuukaudet olivat syventäneet ongelmia ja ihmiset olivat jääneet ongelmiensa kanssa yksin. Yksinäisyys on tutkimusten mukaan terveysriski. Yrityksiä kaatui tai ainakin moni yrittäjä jäi ilman palkkaa. Yrittäjien työttömyysturvan saaminen tuntuu olevan vaikeampaa kuin lääkikseen opiskelemaan pääseminen.

Ihmiset alkoivat auttaa yhä enemmän toisiaan. Se ilahdutti. Asunnottomat saivat lahjoituksia. Yksinäisille vanhuksille saattoivat naapurit viedä ruokaa. Korona sai näkemään oman hyvän toisella tavalla. Se ei ollut enää itsestäänselvyys. Samalla se sai myötätunnon kasvamaan niitä kohtaan, joilla ei ollut niin hyvä. Toivoin, että se jatkuisi vielä koronan jälkeen. Omastaan antaminen muille.

Valvoin taas öitä. Olin jo tottunut siihen. Silti tunsin, kuinka se vei voimani. Valvominen oli kuitenkin helpompaa kuin jatkuvat painajaisunet. Ajattelin öisin maailman julmuutta ja sitä, mitä voisin omalta osaltani tehdä vähentääkseni sitä. Toinen pikkusiskoni pääsi ylioppilaaksi. Lakitus tapahtui virtuaalisesti. Etänä. Juhlat juhlimme perhepiirissä, koska kokoontumisia rajoitettiin. Onneksi me pääsimme juhlaan. Olin niin ylpeä kauniista siskostani. Mieheni sanoo aina, että hän on kaunis kuin nukke. Ja niin hän on. Kaunis ulkoa ja sisältä. Jollain tavalla niin puhtoinen ja viaton.

Olin huolissani ketiapiinin määräämisestä ilman lääkärin tapaamisia. Olin omin silmin nähnyt, mitä se tekee ihmiselle. Lääke olisi varmasti sopiva, kun pitkäaikainen unettomuus pitäisi katkaista. Nykytila oli kuitenkin se, että tuota psykoosilääkettä määrätään ihmiselle vuosikausia. Sivuvaikutuksia ei tuntunut kukaan lääkäri ottavan tosissaan. Ja voin sanoa, että ne sivuvaikutukset eivät olleet mitään mitättömiä. Koko elämän laatu romuttuu. Ihmisestä tulee tunteeton zombie, jonka jalat painavat tuhat kiloa. En ymmärtänyt Suomen unettomuuden hoitoa, en kivun hoitoa, en ahdistuneisuuden hoitoa. En ymmärtänyt. Miksi lääkärin valvonnassa unettomuudesta tai ahdistuneisuudesta kärsivälle ihmiselle ei anneta bentsoja tai kovista kivuista kärsivälle opiaatteja tai pregabaliinia, jos ihminen niiden avulla pystyisi olemaan toimintakykyinen ja hänen elämänlaatunsa paranisi?

Koronakevät oli lisännyt yhteydenottoja kriisipuhelimeen itsemurha-ajatuksista. Helvetti! Koska tähän tulee loppu? Kasvatin hiuksiani, mutta en koronan takia. Julkisuudessa puhuttiin ”koronatukasta”. Hiuksiini sai tehtyä jo kiharat niin, etten näyttänyt lampaalta. Olin ollut vuosia lyhythiuksinen. Se oli alkanut kyllästyttää. Myös mieheni piti siitä, että kasvatin hiuksiani. Ja mitäpä en hänen vuokseen olisi valmis tekemään. Mietin Helsinkiä, josta oli tullut kotikaupunkini. En ollut kuitenkaan stadilainen, mutta en myöskään valkeakoskelainen. Tunsin itseni helsinkiläiseksi. Alkuhuuman jälkeen mielikuva kaupungista oli alkanut näyttää myös rumia puoliaan. Pitkään olin ollut järkyttynyt, mutta nyt aloin hyväksyä myös kaupungin huonot ja rumat puolet osaksi omaa rakkaaksi tullutta kotikaupunkiani. Olin kotiutunut.

Kävin kävelemässä asunnottomuuden vähentämisen puolesta Kallion kierroksen oppaan opastuksella. Tarinat olivat kiinnostavia ja Helsingin historia tuli askeleen lähemmäs minua. Työssäni aloin olla väsymyksen äärirajoilla. Lisäksi pelkäsin tulevaa. Koska korona kriisiyttäisi sosiaalihuollon? Merkkejä oli jo ilmassa. Lisäksi sosiaalihuoltoa rasittivat edelleen ongelmat perustoimeentulotuen käsittelyssä Kelassa. Näitä ongelmia näkyi päivittäin edelleen, vaikka perustoimeentulotuen Kela-siirto oli toteutettu jo vuoden 2017 alussa. No, kohta minulla alkaisi loma. Ei tarvitsisi enää miettiä kuin itseään. Ja miestä. Ehkä vähän lapsiakin. Muutama lomaa edeltävä päivä vaati minulta suorastaan raahautumista työpaikalle. Tuntui, kuin jalat olisivat liimaantuneet maahan ja niitä oli lähes mahdoton liikuttaa Ogelista kohti Kalasatamaa.

Loma alkoi lopulta juhannuksena. Olin huolissani huumekuolemien lisääntymisestä. Ne olivat lisääntyneet jo ennen koronaa. Myös nuorten aikuisten asunnottomuus oli kasvussa. Erityisesti huolta aiheuttivat ne nuoret, jotka joutuivat etsimään joka päivä paikkaa, missä nukkua. Ruokakassien jako jatkui myös kesäaikana. Onneksi. Koronaepidemia oli lisännyt lasten ja nuorten eriarvoisuutta ja syrjäytymistä. Eniten korona oli vaikuttanut niihin ihmisiin ja perheisiin, joilla oli jo ennestään vaikeaa. Vaikka oli loma, välillä vitutti niin, että verisuoni meinasi katketa päästä. Vitutti koko korona, vaikkakin kesä tuntui tuovan siihen helpotusta. Sekä yhteiskunnallisesti että minulle henkilökohtaisesti.

Ajelimme mieheni kanssa pitkin Helsinkiä kauniina kesäpäivinä. Silloin ei vituttanut. Oli mukavaa. Leppoisaa. Välillä pysähdyimme syömään johonkin grillille tai pikaruokalaan. Kävimme lähes päivittäin uimassa. Löysimme yleisten rantojen lisäksi ihania piilopaikkoja meren rannoilta, joissa saimme uida ja loikoilla ihan kahden. Sain keskenmenon. Olin urhea, vaikka se tuntui kauhealta. En itkenyt. Vielä.

Koronakriisi oli alkanut ajaa asunnottomiksi myös kriisin kokeneita työssäkäyviä ja yrittäjiä. Heitä ongelma ei aiemmin ollut koskettanut. Työnpaikkansa tai yrityksensä menettäneet alkoivat saada häätöjä. Etätyösuositus oli päättymässä. Myös sosiaalityöntekijänä olin tehnyt osan työpäivistä etänä. Se sopi minulle hyvin ja koin sen vaikuttaneen positiivisesti työhyvinvointiini. Sosiaalityössä on myös tavattava asiakkaita, joten pelkkä etätyön tekeminen ei onnistunut, enkä edes olisi halunnut tehdä työtä vain kodissani. Tällainen vaihteleva rytmi oli sopinut minulle hyvin. Lisäksi se oli ilmastoteko. Vaikka en minä oikeasti ilmastoa ajatellut. Ainoastaan toivoin joka päivä, että paistaisi aurinko. Ja paistoihan se. Rakastin joka päivä. Se tuntui lahjalta.

Rakastan ❤️

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *