Minun vuoteni 2020: osa 2

Minun vuoteni on sarja kirjoituksiani poikkeuksellisesta ja historiallisesta vuodesta 2020. Koska se on katsaus koko vuodesta, julkaisen sen osissa. Minun vuoteni 2020 kertoo todella minun vuodestani, siitä, mitä olen tuntenut, kokenut, tehnyt ja pitänyt tärkeänä. Se ei koostu siis aukottomista totuuksista. Minun vuoteni 2020 on siis vain minun, mutta haluan jakaa sen kanssasi. Kiitos, että luet.

Osa 2: Korona alkaa pelottaa

Maaliskuun koittaessa jatkoin paasaamista. Paasasin samasta aiheesta, mistä olin paasannut vuosia äänihuuleni vereslihalle. Koulukiusaaminen oli aina mennyt ihoni alle, ja se keskustelu, mitä siitä yhteiskunnassamme on tapana käydä. Ei! Minun mielestäni kiusatun ei pidä vaihtaa koulua. Ei! Minun mielestäni kiusaajan ei pidä vaihtaa koulua. Molemmat tarvitsevat apua. Molemmat oireilevat – toinen kiusaamisen takia, toinen oirehtii kiusaamalla. Ja aikuiset eivät näe. Kyllä näkevät. Kyllä kuulevat. Jos vain haluavat. Mietin samalla, kuinka vaikeaa teinien kanssa työskentely on, saati eläminen. Jatkuvat sanktiot, rangaistukset ja jälki-istunnot tai kotiarestit eivät kanna hedelmää. Mikä sitten? Voisiko positiivinen vaikuttaminen olla ratkaisu kipuilevien teinien kanssa. Teinien, jotka tekevät kaikkensa, ettei kukaan heistä pitäisi.

Synnyinkaupungistani kantautui maaliskuussa ikäviä uutisia. Kaupungin talous oli pahasti kuralla ja yt-neuvottelut tulossa. Tulevaisuus alkoi näyttää epävarmalta. Tämä aiheutti huolta erityisesti omien nuorteni tulevaisuudesta. Pahimman henkilökohtaisen paniikin aiheutti kuitenkin huoli omien teinieni tulevista valinnoista. Minkä tien teinini valitsisivat teiden risteyksissä? Miksi he eivät vain voineet elää elämäänsä niin kuin sanon? Tuska, tiedon aiheuttama tuska tuntui välillä niin pahalta, etten halunnut tietää. En halunnut vastata puhelimeen. En lukea viestejä. Halusin elää vain omassa kuplassani. Mutta huoli pääsi kuplani sisään.

Rakennusten purkaminen sai sydämeni ja sieluni kyyneliin. En tiedä, miksi sen näkeminen tuntuu aina yhtä lohduttomalta, vaikka tunnesiteitä ei olisi ollutkaan. Vaikka rakennus olisi ollut kuinka ruma tahansa. Ja taas minä join kahvia. Kotona, töissä ja kahvilassa. Kävin tapaamassa kiinnostavia ja vaikutusvaltaisia ihmisiä. Tutustuin Hjallis ja Joel Harkimoon. Upeita persoonia. Aitoja ja välttäviä. Ja kahvien lomassa kävin taistelua perheoikeudellisten palveluiden isyyden palvonta –näkökulmaa vastaan ja sitä vastaan, kuinka ääliömäinen elatusavun laskentakaava saattaa jopa estää etävanhempia tapaamasta lapsiaan.

Ihailin kevään korvalla olevaa Helsinkiä ja sen kaunista arkkitehtuuria. Koronasta uutisoitiin, mutta minä en osannut välttää. Vielä. Digitalisaatio vahvistui vahvistumistaan. Se karsi yhä useammin yhä useamman lähes kokonaan palvelujen ulkpuolelle. Yhteiskunta syrjäytti jo entisestään reunalla olevia. Sosiaalityöntekijöiden olisi huudettava näiden ihmisten puolesta, heidän avun saamisekseen. Huoli kasvoi myös opioidien ongelmakäyttäjien määrän nopeasta kasvusta. Erityisen paljon ongelmakäyttö naisten ja nuorten keskuudessa oli lisääntynyt. Vaikutti siltä, että lääkärit ensin määräsivät niitä ja yhtäkkiä reseptejä ei enää uusittukaan. Ei jäänyt vaihtoehdoksi kuin turvautua katukaupassa myytäviin lääkkeisiin. Tätäkö yhteiskuntamme tavoitteli?

Hemmottelin itseäni kampaajalla pitkästä aikaa. Värjäytin jopa hiukseni ja tulin iloiseksi. Kampaajastani oli tullut minulle läheisempi kuin kukaan aiempi. Olin käynyt hänen leikattavanaan useamman kerran. Hän oli sama, joka oli tehnyt hääkampaukseni lähes kolme vuotta sitten. Poikaanikin kehaisin jossain kohtaa sanoessani, että hänestä kasvaa vielä hyvä mies. Tämä oli erikoista, koska aina tavatessamme tai puhuessamme puhelimessa, riitelimme. Puhelut päättyivät lähes aina siihen, että katkaisin puhelun. Samalla pohdiskelin, koska minusta oli kasvanut aikuinen nainen, mutta vastausta en löytänyt. Mieheni mielestä olin nainen. Niin nainen kuin nainen voi olla. Röyhistin rintaani, venytin kaulaani ja nostin leukaani hieman ylemmäs. Sillä kuulun siihen ihmistyyppiin, joka nauttii kehuista ja osaa ottaa niistä kaiken irti.

En jaksanut siivota. Kotimme oli jatkuvasti siivoton. Roskat lojuivat pitkin lampaantaljojamme kaupungin etelä- ja pohjoisosan rajalla sijaitsevassa kaksiossamme. Minua ällötti, mutta en silti siivonnut. Olimme asuneet samassa asunnossa nyt reilun vuoden, joten uutuudenviehätys jatkuvine siivouksineen oli häipynyt jo vuosi sitten. Ja taas peräänkuulutin toimenpiteitä sairauspoissaolojen vähentämiseksi. Aloin kyllästyä jatkuviin mittauksiin ilman, että ne aiheuttivat muutosta tukevia toimenpiteitä. Kävin tutustumassa Helsingin kaupungin valtuuston kokoukseen Joel Harkimon kutsumana. Kävimme kokouksen alussa hyviä keskusteluja ja Harkimo kirjoitti muistiin jotakin, mitä sanoin.  Itse kokoustapahtumasta olin järkyttynyt. En ainoastaan joidenkin valtuutettujen huonoista käytöstavoista, vaan kokouspalkkioiden nostamisesta vain käymällä painamassa paikalla olo –nappulaa. Ja veronmaksajat maksavat tästä! Hävytöntä! Päällimmäiseksi jäi kuitenkin mieleen aika, joka kokouksen alussa käytettiin koronaviruksen aiheuttamien vaikutusten ja toimenpiteiden käsittelyyn. Asia alkoi konkretisoitua myös omassa päässäni. Aloin huolestua.

Valvoin öitä ja kävin mieheni kanssa Valkeakoskella. Yhteiskunnan eriarvoistavien rakenteiden näkyväksi tekeminen ja muuttaminen olisivat tarvinneet sosiaalityöntekijänä aikaani enemmän kuin pystyin sitä antamaan. Osa ihmisistä luokiteltiin yhteiskunnassamme edelleen jopa apua ansaitsemattomiin. Aikaani tarvitsivat kuitenkin enemmän oma perheeni, erityisesti mieheni ja anoppini, kun mieheni isä maaliskuussa siunattiin ja haudattiin maan syliin. Siunaustilaisuus oli kaunis ja kaikessa lohduttomuudessaan myös toiveikas. Pitkä sairastaminen oli vihdoin päättynyt. Itkin. Laskin valkoisen liljan hänen arkulleen. Hyvää matkaa. Oli viimeinen päivä, kun vielä sai kokoontua ilman rajoituksia. Muistotilaisuus oli juuri oikeaan aikaan. Mieheni piti isälleen puheen. Omanlaisensa. Itketti ja nauratti samaan aikaan. Olin hänestä ylpeä.

Keskimmäinen poikani täytti 17 vuotta. Koronan sosiaaliset vaikutukset alkoivat tulla silmille. Yritykset alkoivat voida huonosti ja ihmisiä lomautettiin ja irtisanottiin. Ihmisiä käskettiin pysyä kotona. Epidemian estäminen ei ollut enää mahdollista. Alkoivat hidastamisyritykset. Hoitajille vaadittiin työrauhaa. Vanhuksia ei saanut enää tavata. Ihmiset alkoivat hamstrata kaupoista vessapaperia ja kuivamuonaa. Ne, joille hamstraaminen oli taloudellisesti mahdollista. Pyysin, että hamstraajat antaisivat omastaan myös muille. Niille, joilla ei ollut mahdollisuutta hamstrata. Jossain vaiheessa hamstraajia alettiin jopa halveksia ja tunsin itsekin vihaisia katseita selässäni ostaessani paketin vessapaperia. Oli tunne, että sen ostamista olisi pitänyt selitellä. Sanoa, että ostan siksi, että viimeinen rulla kotona on jo puoliksi tyhjä.

Yritysten taloudellisen ahdingon ymmärtäneet poliitikot ja monet muut ihmiset vaativat yrittäjille tukea ja samalla vetosivat ihmisiä käyttämään suomalaisten yritysten palveluja. Kadut alkoivat tyhjentyä. Samoin kauppakeskukset. Puhuttiin yritysten koronahelvetistä ja konkurssiaallosta. Ruokakassien jako köyhille jatkui. Onneksi.

Tuleva pääsiäinen ei helpottanut ahdistunutta oloani. Mieheni yritti vuoroin piristää ja vuoroin lohduttaa minua. Säät menettivät merkitystään. Asunnottomia ei tuntunut ajattelevan kukaan, vaikka monet tekijät altistivat juuri heidät koronalle. Sen vakavalle tartunnalle. Uimahallit ja kirjastot sulkivat ovensa. Missä asunnottomat ihmiset nyt peseytyisivät ja hoitaisivat asioitaan. Myös Kela sulki ovensa. Korona sulki myös vankilat. Lomat ja läheisten tapaamiset peruttiin. Valtioneuvosto julkaisi kriittisten ammattien listan. Minäkin olin tuolla listalla. Virassa oleva sosiaalihuollon sosiaalityöntekijä.

Vaikka minua ahdisti, välillä aivan suunnattoman paljon, yritin valaa uskoa itseeni ja muihin. Että kyllä tästä selvitään. Yritin keksiä erilaisia ratkaisuja omassa henkilökohtaisessa elämässäni sekä työssäni. Yritin keksiä ehdotuksia myös laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissa, vaikka en osannut. Olin yhteydessä päättäjiin. Minua kuuntelivat Harkimot, Hjallis ja Joel. Ottivat vakavasti.

Sosiaalinen hyvinvointi alkoi rakoilla ja pahasti. Eristyneisyys aiheutti entistä enemmän yksinäisyyttä. Monessa perheessä rahat olivat lopussa. Kun palveluja suljettiin, kaikkein heikoimassa asemassa olevat ihmiset kärsivät eniten. Ne, joilla oli muutenkin jo vaikeaa. Yritin lievittää ahdistustani kuuntelemalla musiikkia. Jos YouTube voisi mennä puhki, olisi se mennyt, kun kerta toisensa jälkeen luukutin J.K. Ihalaisen ja Sándor Vályn Ei tuo punainen –kappaletta. Taide tuottaa tutkitusti hyvinvointia ja niin minä hain sitä tuosta taideteoksesta.

Joka puolella käyty keskustelu hoitajien työn raskaudesta ja siitä, kuinka he olivat eturintamassa, alkoi muuttua. Myös laitoshuoltajia ja kaupan kassoja alettiin kiittää julkisesti. He eivät kyenneet tekemään etätyötä. Asunnottomien ihmisten tilanne huononi huononemistaan. Kun valtiovalta käski pysyä kotona, asunnottomille ihmisille se ei ollut vaihtoehto.

Opettelin pyörittämään hulavannetta uudelleen. Se tuntui vapauttavalta. Aurinko lämmitti jo niin, että ulkona saattoi olla hetken ilman takkia. Uusimaa suljettiin. Rajan sai ylittää vain työn tai lasten tapaamisten vuoksi. Ja me ylitimme. Molemmista syistä. Poliisi ja puolustusvoimat vartioivat rajaa ja pysäyttivät ylittäjät. Myös meidät. Se tuntui epätodelliselta. Heittelimme mieheni kanssa toisiamme kananmunilla, vaikka äiti oli opettanut, ettei ruualla saa leikkiä. Jostain tähän synkkyyteen oli riemu revittävä. Totesimme taas sopivamme toisillemme paremmin kuin hyvin.

Kevään myötä alkoi näkyä kotiväkivallan lisääntymisen merkkejä. Korona uhkasi terveyttä ja henkeä ilman tartuntaakin. Huoleni koronan sosiaalisista vaikutuksista kasvoi. Iloitsin kuitenkin siitä, että miehelläni ja minulla oli vielä työpaikat ja siitä, että mieheni oli kuntoutunut työkykyiseksi (ainakin melkein) vuosi aiemmin sattuneesta onnettomuudesta. Asunnottomille kerättiin makuupusseja. Pääministeri moitti Kelaa. Lasten kotioloista oli suuri huoli. Kaikki lapset eivät tunteneet oloaan turvalliseksi kotona. Koulut oli suljettu.

Helsingissä kulkiessani näkyi ikkunoihin isoilla kirjaimilla askarreltuja kiitoksia ja kannustuksia: ”Tsemppiä Suomi!”, ”Kiitos kaupan kassoille!”. Keväällä alettiin varovasti puhua Suomen uudelleen rakentamisesta loppukesästä. Loppukesän lomat pitäisi ehkä perua, varoiteltiin. Ajattelin, että ihan mitä vain, kunhan tämä helvetti päättyisi. Olin ahdistunut ja uinut syvissä vesissä jo pitkään. Mieheni ja perheeni auttoivat minut jälleen kerran ylös ja minä rakastin. Aina vaan. Ja enemmän.

Hallitus käynnisti sosiaaliturvauudistuksen. Tavoitteina olivat työllisyyden, yrittäjyyden, aktiivisuden, omatoimisuuden, osallisuuden ja elinikäisen oppimisen tukeminen. Helsinki tyhjeni. Kaupungin tyhjetessä asunnottomuus tuli näkyväksi. Ihmiset, jotka kokivat asunnottomuutta, olivat lähes ainoita katukuvassa näkyviä ihmisiä. Kuuntein edelleen musiikkia. Rakastuin Billy Idolin John Wayne –biisiin heti, kun mieheni soitti sen minulle ensimmäistä kertaa. Taas kuuntelin YouTubea puhki.

Vaadin, että ministerien palkkoja on leikattava. Heidän tulisi osallistua koronatalkoisiin. Näyttää esimerkkiä. Nuori pääministerimme sai vuoroin kiitosta ja vuoroin moitteita koronakriisin hoitamisesta. Itse olin ärsyyntynyt siitä, että koronakriisissä keskityttiin vain fyysiseen terveyteen. Ihminen on kokonaisuus ja hyvinvointi on kokemus. Korona uhkasi tätä ihmisen hyvinvoinnin kokonaisuutta, turvallisuutta ja terveyttä myös muulla tavoin kuin fyysisen terveyden näkökulmasta.

Oppositio vaati hallitukselta toimia yritysten ja ihmisten työpaikkojen säilyttämiseksi. Yhteiskunnan avaaminen ei lohduttaisi, jos ei olisi työpaikkaa, mihin palata. Rajoitukset tuntuivat päivä päivältä tuhoavan enemmän ja enemmän taloutta. Lisäksi rajoitukset veivät sairailta hoidon. Minunkin hammaslääkäriaikani oli peruttu. Vain erittäin kiireelliset tapaukset hoidettiin ja sairaalat ammottivat tyhjyyttään. Uhkana oli, että kiireettömistä tapauksista tulisi kiireellisiä. Ei mahtunut minun järkeeni moinen ajattelu. Mutta mitäpä minä mistään mitään tietäisin, tavallinen sosiaalityöntekijän planttu.

Korona sairautena tuli myös lähelle. Rakkaan ystäväni sisko sai vakavan tartunnan ja oli kuolla tautiin. Olin ollut huolissani ystävästäni, koska viestit, joita päivittäin vaihdoimme, kirkuivat vaiettua epätoivoa ja huolta. Ystäväni oli aina auttanut minua. Nyt osat kääntyivät. Tuntui kauhealta. Rukoilin ja itkin, mutta ystävääni yritin lohduttaa. Ja vaikka välillämme oli 150 kilometriä, olin tuntenut olevani ihan lähellä ystävääni. Hän tunsi samoin. Pidin häntä kädestä. Sisko kuitenkin taisteli ja voitti koko sodan. Pystyin taas hengittämään ja viestit tulvivat iloa ja helpotusta. Itkua ja naurua ilosta.

Koronasta huolimatta jotkut asiat pysyivät. Söin suklaata ja nukuin alasti mieheni kainalossa. Nautin viikkonloppuvierailuista anoppini luona. Nukuin huonosti ja näin painajaisia. Haaveilin, että jonain päivänä voisimme asua jossain lämpimässä. Itkin välillä. Ja nauroin. Odotin kesää. Yritin sosiaalityöntekijänä olla ihminen ihmiselle ja toivoin, että onnistuin. Edes joskus. Enkä pitänyt vieläkään ananaksesta, mutta makkarakastiketta perunoiden kanssa rakastin edelleen.

Helsingin kaupunki kuuli vihdoin huutoni ja monen muun huudot asunnottomuutta kokevien ihmisten hädästä ja alkoi tarjota heille joka päivä lämpimän aterian. Joku teki jotain konkreettista heidän hyväkseen järjestöjen lisäksi. Se ilahdutti. Kylvin yrttejä ja tomaatteja. Sain ihanaa palautetta joiltakin asiakkailta. Palautteet auttoivat jaksamaan. Mieheni kävi kotimatkoillaan kaupassa ja toi minulle joka päivä suklaata. Ihastelin Vailla vakinaista asuntoa ry:n toimintaa. Mietin pikkusiskoni elämää ja tulin surulliseksi. Samalla tulin myös iloiseksi, että nyt hänellä oli paremmin. Vietin päivän keskimmäisen poikani kanssa ja olin onnellinen, kun tunsin, että hän oli onnellisempi kuin ehkä koskaan. Emme riidelleet. Muistaakseni. Autoon oli vaihdettu kesäkumit ja kevät oli jo pitkällä. Rakastin ajattelemista. Asioiden katsomista monen eri näkökulman kautta. Olin aina valmis muuttamaan mielipiteitäni, jos siihen olisi aihetta.

Loikoilin aina, kun se oli mahdollista. Työni vei voimia. En jaksanut harrastaa. Kuntosaliryhmäkin oli lopetettu koronan takia. Tein tosin suunnitelmaa omatoimisen liikunnan aloittamisesta. Alku sekin. Kouluja aiottiin taas avata. Juuri ennen kesälomia. Koulujen sulkeminen ja etäkoulu olivat mielestäni olleet yksi vastuuttomimmista rajoituksista koronakriisissä. Lastensuojeluilmoitusten raju vähentyminen aiheutti huolta. Maksaisimmeko liian kovaa hintaa koronatartunnan ehkäisemiseksi tehdyillä rajoituksilla? Jopa jotkut riskiryhmiin kuuluvat sanoivat ottavansa mieluummin tartunnan kuin vankeuden. Nuorta sukupolvea oltiin kovaa vauhtia uhraamassa. Koska tämä helvetti oikein loppuu?

Hyvää matkaa ❤️

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *