Minun vuoteni 2020: osa 1

Minun vuoteni on sarja kirjoituksiani poikkeuksellisesta ja historiallisesta vuodesta 2020. Koska se on katsaus koko vuodesta, julkaisen sen osissa. Minun vuoteni 2020 kertoo todella minun vuodestani, siitä, mitä olen tuntenut, kokenut, tehnyt ja pitänyt tärkeänä. Se ei koostu siis aukottomista totuuksista. En myöskään lupaa kirjoittaa sitä loppuun. Kirjoitan niin pitkälle, kuin jaksan. Minun vuoteni 2020 on siis vain minun, mutta haluan jakaa sen kanssasi. Kiitos, että luet.

Osa 1: Kun kukonaskeleet pitenevät

Tammikuun 1. päivänä vuonna 2020 olin onnellinen. Onnellinen miehestäni, lapsistani ja läheisistäni. Olin onnellinen poikani muutosta anoppini luokse. Tiesin, että hänen luonaan pojalla olisi hyvä olla. Parempi kuin koskaan. Parempi kuin missään muualla. Ja minä sain hengittää. Olin onnellinen myös siitä, että olin taas, pitkän tauon jälkeen, alkanut kirjoittaa. Ja niin minä kirjoitin. Kirjoitin koko vuoden. Olen katsonut elämää niin sosiaalityöntekijän kuin oman itseni, oman henkilökohtaisen minäni kautta. Olen halunnut vaikuttaa yhteiskunnallisesti tärkeinä pitämiini asioihin, mutta myös itseeni, omaan ajatteluuni ja tapaani olla minä.

Elämäni on ollut vuonna 2020 hyvin tavallista. Olen juonut lähes joka päivä aamukahvia. Rutiinit tuovat elämään turvallisuutta ja silloin, kuin elämäni, maailmani, on mullistunut, rutiinit ovat pitäneet järjissä. Muistuttaneet, että elämä jatkuu. Kaikesta huolimatta.

Alkuvuodesta minua huolestuttivat nuori, kokematon hallitus, sosiaali- ja terveyspalvelujen kilpailutus, lasten ja nuorten ulkonäköpaineet ja Kelan henkilöstön osaaminen perustoimeentulotuen tarveharkinnassa, tai paremminkin osaamisen puute. Toivoin sosiaalipalveluihin ryhmätoimintojen kehittämistä sekä asiakkaiden mukaan ottamista palvelujen suunnitteluun ja toteutukseen, toivoin Kelan palkkaavan toimeentulotuen käsittelyyn lisää sosiaalialan ammattilaisia. Ilmoittauduin ohjattuun kuntosaliryhmään ja aloitin innokkaana uuden liikuntaharrastuksen. Aloitin myös elämäni ensimmäistä kertaa muovin kierrätyksen. Samalla nauroin sille, kuinka prinssi Harryn isä uhkasi katkaista prinssin rahahanat ja ajattelin, että ehkä Harry-parka selviää vähän pienemmilläkin tuloilla.

Tönäsin autoa irti pellosta korkokengissäni, jonne sen olin ajanut yrittäessäni kääntää sitä kapealla tiellä ympäri. Mitä enemmän yritin sitä mieheni ja kahden muun miehen kanssa irrottaa, sitä syvemmälle se upposi. Viimeksi olin ollut yhtä kurainen lapsena yrittäessäni ylittää suota. Sitten tulivat päivät ja viikot, niin raskaat ja kipeät, kun lohdutin omaa rakastani hänen menettäessään hyvän pitkäaikaisen ystävänsä traagisesti sekä oman rakkaan isänsä, joka kuoli pitkän sairauden uuvuttamana. Ei ollut tarpeeksi suuria sanoja, mutta lähellä ja saatavilla olin, kun hän minua tarvitsi. Ja kyllä hän tarvitsi. Toisinaan puhuimme ja puhuimme. Itkimme ja puhuimme. Toisinaan olimme vain hiljaa. Samalla ymmärsin, että tulisi vielä aika, kun minä menettäisin vanhempani. En ollut koskaan aiemmin edes ajatellut sitä.

Olin vihainen naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Ja siitä, ettei sitä uskalleta vieläkään eri palveluissa ottaa puheeksi. Omakohtaiset kokemukseni menneisyydessäni saivat minut ”huutamaan” osaamista ja uskallusta puuttua. Olin huolissani omasta nuorisostani ja mietin, miksi koskaan olin elämääni heidät halunnut minua huolestuttamaan. Olin huolissani asunnottomuutta kokevista ihmisistä. Todellinen asunnottomuus tuntuu lähes kestämättömältä ajatella, mutta minun oli pakko. Aikuissosiaalityössä kun tehdään työtä usein ihmisten parissa, jotka ovat pudonneet muun palvelujärjestelmän läpi. Halusin panostaa ongelmien ennaltaehkäisyyn, mutta todellisuudessa sammuttelin jatkuvasti tulipaloja.

Samalla, kun itkin tuskaani vaikeissa tilanteissa elävien ihmisten kohtaloista ja otin kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin, rakastin miestäni. Ja hän minua. Ja kaiken yhteiskuntakriittisen ajatteluni ja puheeni väleissä, ihme kyllä, muistin kiittää niitä rakenteita ja toimintoja, jotka yhteiskunnassamme toimivat.

Aloitin mittaamaan unenlaatuani öisin. Tiesin, että nukuin levottomasti ja mieheni sai useasti todistaa yöllisiä keskustelujani. Häiritsin myös hänen unenlaatuaan. Tunsin turhautuneisuutta siitä, kuinka palvelujärjestelmämme oli kehitetty osaaville ja aktiivisille, vahvoille kansalaisille ja omassa työssäni yritin jatkuvasti auttaa ihmisiä, joiden perustarpeet olivat tyydyttämättä. Olin onnellinen oman tyttäreni yliopistoelämän iloista, samalla huolissani siitä harteet alas painavasta stressistä, jota hän minulle purki yhteisissä puheluissamme. Kaksoistutkinnon opiskelu yliopistossa ei ollut helppoa. Eikä se ollut helppoa varsinkaan kontrollifriikille tyttärelleni. Taas syytin itseäni. Samalla yritin kuitenkin opetella pelkoihin keskittymisen sijaan toivoon ja kannustaa muitakin siihen. Kun puhuin siitä muille, puhuin eniten itselleni.

Jatkoin paasaamistani peruspalvelujen kuntoon laittamisen puolesta. Ongelmien ennaltaehkäisystä. Välillä kävin synnyinkaupungissani mieheni kanssa. Vietimme viikonloppuja anoppini ja poikani luona säännöllisin väliajoin. Vastustin lääkehoitoa ainoana hoitona mielenterveysongelmiin ja olin huolissani työuupumuksesta, myös omastani. Tyttäreni täytti 24-vuotta. Valvoin öitä. Olin iloinen, kun mieheni löysi vanhan kaverinsa sosiaalisen median kautta ja vanhat, tärkeät ja hyvät muistot alkoivat taas elämään. Blogillani oli jo 7000 lukijaa. Kipuilin oman äitiyteni kanssa. Tunsin, etten osaa olla äiti. Osaako lopulta kukaan? Kastoin talviturkkini helmikuun lopussa. Huoli asunnottomuudesta, asumisen kalleudesta ja asumisen ongelmista painoi mieltäni koko ajan. Rakastin miestäni ja treenasin kuntosaliryhmässä.

Englanninkielen taitoni oli jäänyt yliopistoon. Sosiaalityöntekijänä Helsingissä tein kaikkeni, etten joutuisi käyttämään kyseistä kieltä. Aloin lukea International social work –kirjaa, jotta oppisin. Luin sitä kaksi päivää koko vuoden aikana. Olin iloinen saadessani mediasta joitakin merkkejä siitä, että matalan kynnyksen mielenterveyspalveluita haluttiin kehittää ja hoitoon panostaa jo perustasolla. Samalla otin kantaa kuntien tarjoamiin päihdehoitovaihtoehtoihin tai siihen, että vaihtoehtoja ei ollut tarpeeksi. Tässäkin oli kyseessä palvelujen järjestelmälähtökohtaisuus, eivät apua tarvitsevan ihmisen tarpeet.

Pohdin syjäytymistä. Pohdin, milloin syrjäytyminen on yksilön oma valinta, milloin yhteiskunnan tuotosta. Kysymykseen ei löytynyt yksiselitteistä vastausta. Muistan kuitenkin jonkun viisaan sanoneen, että syrjäytyminen ei ole sattumaa. Jatkuvat epäonnistumiset latistavat ja lannistavat. Taidot jäävät piiloon, koska lapsi kokee itsensä ulkopuoliseksi. Sydämeni särkyi joka kerta, kun ajattelin niitä lapsia, jotka odottivat maanantaita, jotta saisivat ruokaa, ja samaan aikaan tunsin vihaa niitä perheitä kohtaan, koko järjestelmäämme kohtaan, jotka sijoittivat kuukausittain lapsilisänsä johonkin rahastoon tai minne lie osakkeisiin. Eriarvoisuus yhteiskunnassamme tuntui kukoistavan ja se, että maksoin veroa näiden kermaperheiden sijoitusrahastoista ei tuntunut oikealta.

Sairauspoissaolot työpaikoilla puhuttivat. Yhä useampi sairauspoissaolopäivä tuntui johtuvan mielenterveyden ongelmista, uupumisesta. Liikunta otettiin joillakin työpaikoilla työaikaan kuuluvaksi osaksi ja se vähensi poissaoloja. Myös johtamisella vaikutti olevan merkitystä. Voimavarojen vahvistaminen ja epäkohtiin puuttuminen työssä tukivat mielenterveyttä.

Jossain vaiheessa keväinen helmikuun aurinko alkoi lämmittää. Viikonloput olivat elämäni parasta aikaa. Ihanat, rauhalliset aamut. Silloin ei tarvinnut olla huolissaan. Ei edes itsestään.

Tyttöni mun ❤️

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *