Kaipaan sinua ❤️

Haluan tuoda oman näkökulmani, oman tarinani, aborttikeskusteluun. Ratkaisu raskauden keskeytyksestä ei aina ole helppo ja keskusteluja siitä on saatettu käydä päivät ja yöt. Ratkaisu on kuitenkin henkilökohtainen ja samalla aihe on tabu. Menetettyä raskautta ei ole lupa surra. Minä suren. Kaikesta huolimatta.

Olin raskaana. Rakkaudesta. Olin raskaana. Sisälläni oli ihme. Ihmettä emme odottaneet. Emme toivoneet. Mutta rakkaudesta tulin raskaaksi. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Olin minä aiemminkin raskaana ollut. Mutta en koskaan näin. En koskaan näin, että en tarvinnut lasta, halunnut lasta itsekkäistä syistä. 

Tiesin heti, että mikään tässä ei olisi itsestään selvää. Miehelläni ei ole lapsia. Minulla taas lapsia on neljä. Heistä kolme luulin menettäneeni. Syöksyin silloin suruun niin, että myös tyttäreni, jota en menettänyt, luuli menettäneensä minut. Se kipu, mitä tunsin silloin, oli niin kova, niin hirveä, että en vieläkään pysty täysin palaamaan niihin tunteisiin, joita silloin tunsin. Itku tuli huutona. Huuto tuntui fyysisenä kidutuksena. Takerruin jokaiseen auttavaan tahoon viimeisillä voimillani kuin hukkuva tukkiin, mutta en jaksanut taistella yksin, kun sormieni päälle tallottiin. Kuolin sisältä. Tai ainakin luulin niin. 

Löysin onneni 40-vuotiaana aikuisena naisena. Rakastuimme heti toisiimme, kun annoimme toisillemme luvan siihen. Päästin irti surusta. Se sai väistyä onneni tieltä. Puhuimme yhteisestä lapsesta joskus. Muutamia kertoja. Tiesin, ettei minulla olisi enää montaa vuotta jäljellä ja ihan aidosti ja rehellisesti annoin miehelleni vapauden lähteä etsimään itselleen nuorempaa puolisoa. Valmistauduin siihen, että näin voisi tapahtua. Mieheni ei halunnut. Hän ei halunnut lasta. Ei ollut koskaan halunnut. Hän halusi minut. Olla kanssani. Uskon, että hän todella tarkoitti sitä. Alussa mieleeni hiipi toisinaan epävarmuus ja huomasin salaa ajattelevani, että hän sanoi niin, koska ei halunnut satuttaa. Tai aiheuttaa minulle paineita. Olin varautunut siihen, että hän lähtee.

Mutta hän ei lähtenyt. Pikku hiljaa aloin luottamaan meihin. Siihen, että me emme tarvitse lasta. Emme halua. Kumpikaan. Sitten, viime kesäkuun kuumana päivänä tein raskaustestin. Se oli positiivinen. Selvästi. Kaikki mahdolliset tunteet vyöryivät ylitseni, lävitseni, päältä, alta ja sivusta. En löytänyt langan päätä ajatuksistani, mistä olisin voinut ottaa kiinni. Tunsin samaan aikaan pelkoa ja toivoa, onnea ja pakokauhua, iloa ja surua, epätoivoa, rakkautta, jopa vihaa. Siitä hetkestä alkoi pääni sisäinen kamppailu. Mitä minä teen? Mitä me teemme? Mitä minä haluan? Mitä minä en halua? Mitä mieheni haluaa? Mistä hän unelmoi? Mitä me teemme? Mitä me teemme? Mitä helvettiä me oikein teemme?

Me puhuimme. Puhuimme illat, yöt, aamut ja päivät. Välillä olimme hiljaa. Ja taas puhuimme. Ajattelimme ja puhuimme. Oli vaikea olla. Niin vaikea, että tunsin olevani sellaisella sykkyrällä, täynnä solmuja, että välillä hengittäminenkin tuntui vaikealta. Käänsimme jokaisen mahdollisen kiven, minkä keksimme kääntää. Oikeaa vastausta ei löytynyt. Taisin minä rukoillakin. Pyytää jostain korkeammalta vastauksia. Ja voi, kuinka olisin halunnut kertoa ihmisille, millainen myrsky sisälläni pauhasi. Minä olin 43-vuotias. Minulla on neljä lasta. Mitä ihmiset ajattelisivat. Miten jaksaisin vielä ottaa vastaan pienen ihmisen, joka olisi niin tarvitseva. Miten jaksaisin vanhempainillat, kasvatuskeskustelut, kuravaatteet aamuisin. Miten jaksaisin iltaisin etsiä sitä ainoaa tuttia, mikä kelpaa, koska siinä on kummituksen kuva. Entä ne kaikki talkoilut harrastuksissa, wilma-viestit, Pepsin juomiset koulussa, takkujen selvittämiset ja sydänsurut. Miten selviäisin, jos lapsi ei olisikaan terve?

Mieheni ajatteli omassa päässään ja omalla tavallaan. Eihän hän halunnut lasta, mutta jos olisi halunnut, olisi halunnut lapsen juuri minun kanssani. Hän ajatteli, kuinka kaunis lapsi olisi, jos saisimme tytön. Hän pelkäsi, todella, että minulle sattuisi jotain pahaa, sairastuisin ehkä ja hän menettäisi minut. Hän halusi, että vihdoin saisin elää elämääni ilman jatkuvaa vastuuta pienestä ihmisestä. Hän ajatteli, että minun täytyisi jo saada olla vapaa. Enkä minä edes tiedä, mitä kaikkea hänen sisällään velloi ja millaisella sykkyrällä hän lopulta ajatuksineen ja tunteineen oli. Kaikesta huolimatta me sovimme, että teemme sitten mitä tahansa, me seisomme päätöksen takana yhdessä, samalla puolella.

Kaiken ajattelun seassa ja keskellä tunnemyrskyä, me päätimme keskeyttää raskauden. Päätimme myös sen, että niin pitkään meillä on lupa muuttaa mielemme, kun ensimmäinen lääke pitäisi ottaa. Tunsin jo sen suunnattoman alkuraskauden väsymyksen, mitä ei voi verrata mihinkään muuhun väsymykseen. Huomasin toisinaan piteleväni käsiäni vatsani päällä ja silitteleväni sitä. Olisin halunnut paeta. Unohtaa kaiken. En olisi halunnut tuntea mitään, mutta tunsin silti. Miksi jumala, kohtalo, rakkaus, elämä, taivas tai helvetti, mikä ikinä onkaan, asettaa minut tällaisen valinnan eteen. Heittää suoraan susille. Antaisit minun jo olla!

Kävin terveydenhoitajalla. Kävin lääkärillä. Kohtuni oli kasvanut. Lääkäri katsoi minua empaattisesti silmiin ja kysyi, olenko varma. Vastasin, etten ollut. Ja taas peitin vatsani käsilläni, aivan kuin olisin suojellut sinua. Sain ajan Naisten klinikalle. Vielä lähes kaksi viikkoa piinaavia ajatuksia. Miten muut suhtautuisivat minuun, jos antaisimme lapsen tulla. Onnittelisiko kukaan edes minua. Kuulin korvissani, tuomareiden julistavan ääneti tuomiota liian vanhana raskaana olevasta naisesta – minusta. Toiset tuomarit kuiskivat korviini, kuinka väärin on tappaa sisälläni kasvava lapsi – minun lapseni. Kolmannet puhuivat siitä, kuinka 40-vuotiaan mieheni tulisi hankkia itselleen nuorempi vaimo, jotta hän saisi oman lapsen. 

Samalla, kun tuomionkellot soivat, tunsin sellaista kipua ja surua, jota en osannut päästää ulos. Jota en voinut näyttää, koska minulla ei ollut siihen lupaa. Minähän olin äidiksi liian vanha.  Minulla on jo lapsia ja heidätkin olin hylännyt. Minähän olin tappamassa lapseni. Sitten yhtenä torstai-iltana veripisaroita alkoi tippua. En sanonut miehelleni mitään, vaikka pelkäsin niin, että happi meinasi taas loppua. Perjantaiaamuna veri ei tullut enää pisaroina ja kasvoni alkoivat muuttua valkoisiksi. Lauantaina mieheni pakotti minun soittamaan päivystykseen. Lupasivat ottaa sisälle heti, kun haluaisin. En halunnut. Kivut olivat kovat, mutta sydämen tuska peitti sen alleen. Aika Naisten klinikalle olisi maanantaina. Kyllä minä kestäisin.

Minun ei tarvinnut tehdä päätöstä. Sinä päätit puolestamme. En itkenyt. En itkenyt sen jälkeenkään. Surullinen olin ja olen. Menetin sinut. Viimeisen toivoni saada lapsi rakastamani miehen kanssa. Olin kuvitellut, kuinka paljon mieheni olisi sinua rakastanut. Kuinka hän olisi tehnyt mitä tahansa, että sinulla olisi hyvä. Tiesin, että olisit saanut maailman parhaan isän. Nyt minä itken. Ensimmäistä kertaa. Itken niin, että on hankala kirjoittaa. Minä kaipaan sinua, vaikka en ehkä olisi ollutkaan valmis ottamaan sinua vastaan. Kaipaan sinua kaunotar ❤️💔

4 kommenttia


  1. Saakohan tällaista edes sanoa? Kuitenkin tekstisi sai minut tuntemaan, että tässäkin asiassa olen jotenkin etuoikeutettu. Olen saanut elää sellaisena aikana, kun ei vielä puhuttu naisen oikeuksista omaan ruumiiseensa eikä siten asetettu naisia tuollaisten pohdintojen eteen.

    Kun 18-vuotiaana, yo-kirjoitusten alla aloin odottaa Sinua, minua onniteltiin. Kukaan ei kysynyt, aioinko pitää Sinut. Kukaan ei kysynyt, miten tulen toimeen. Silloin uskottiin, että “lapsi tuo leivän tullessaan”. Siis että elämä kantaa. Sain iloita Sinusta alusta alkaen. Ja hyvinhän Sinä minun elämääni mahduit. Ja niin olisivat mahtuneet ne kymmenen myöhemmin odottamaani sisarustasikin, jos niin olisi ollut tarkoitettu.

    Voimia Sinulle, rakas tyttäreni! <3

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *