Väkivaltaa todistamassa

Minulla on 24-vuotias tytär. Olen niin ylpeä hänestä. En vain siksi, että hän toteuttaa unelmaansa opiskelemalla opettajaksi. Hänestä tulee varmasti hyvä opettaja. Opettaja, jolla on herkkyyttä tunnistaa, kun jollain oppilaalla on paha olla. Uskallusta puuttua ja auttaa. Unelma saattaa ja saa muuttua, kunhan tekee niin kuin sydän sanoo. Mutta toisinaan sydän saattaa antaa merkkejä, jotka johdattavat hauraan nuoren astumaan väärälle polulle. Sydän särkyy. Tulee kipeät kyyneleet. Tulee puhelu äidille. Äitiinkin sattuu. Miten voisin auttaa tuota tyttöä. Kuinka voisin helpottaa hänen tuskaansa. Ja omaani.

Tyttäreni on joutunut asumaan lähes koko ikänsä, täysi-ikäisyyteensä asti, perheessä, jossa päihderiippuvuus, peliriippuvuuden mukanaan tuoma jatkuva rahattomuus sekä väkivallan todistaminen ja todistamisen pelko ovat olleet normaalia arkea. Perheessä, jossa äiti on alistunut, yrittänyt pitää lapset hiljaisina, silloin kun humalassa oleminen ei tunnu enää mukavalta. Tyttö on joutunut puolustamaan äitiään. Ottanut äidin viereensä nukkumaan. Yrittänyt rohkaista äitiään menemään elokuviin ystävänsä kanssa. Vienyt äitinsä turvaan. Tehnyt kaikkensa, että äiti soittaisi poliisit. Että äiti kertoisi edes omalle äidilleen. Salannut kuitenkin äidin pyynnöstä kaiken.

Tyttäreni ei voinut valita. Valita sitä perhettä, missä lapsuutensa ja teini-ikänsä joutui elämään. Minä olisin voinut valita. Pelastaa lapseni. En kuitenkaan tehnyt sitä ja nyt niitän sitä, mitä olen kylvänyt. Tyttäreni valintoja, hänen haurauttaan, pahaa oloa. Vihaan itseäni toisinaan niin paljon, että en kestä edes omaa seuraani. Mitä olen tehnyt tyttärelleni, kasvavalle naiselle. Opettanut, että nainen alistuu. Suostuu elämään jopa hyvin vaarallisissa olosuhteissa. Antamaan anteeksi kerta toisensa jälkeen. Miellyttämään. Uhriutumaan. Sietämään väkivaltaa. Sietämään päihteiden ongelmakäyttöä ja sen seurauksia. Yrittämään yksin selviytyä laskuista, kun mies ei välitä. Niin, selviytyä.

Miten tällaisella taustalla niin rakkaasta lapsestani voisi kasvaa vahva, oman arvonsa tunteva nainen. Miten hän kaipaakaan minua. Äitiä. Äitiä, jota hänellä ei koskaan ollut. Tai oli, mutta ajatuksissaan äiti oli aina poissa. Äiti, joka ei pystynyt suojelemaan lapsiaan pahuudelta. Äiti, joka lopulta makasi vain sohvalla. Nukkui aina, kun siihen oli pienikin tilaisuus. En ehkä koskaan pysty antamaan itselleni anteeksi. En ehkä koskaan pysty olemaan tuntematta sitä kipua, mitä olen tyttärelleni aiheuttanut.

Naisiin kohdistuva väkivalta on vakava ongelma myös Suomessa. Tilastojen mukaan naisten kokeman väkivallan osuus on paljon suurempi kuin miesten. Ja kuinka monta prosenttia näistä väkivaltaa kokeneista miehistä lopulta on perheissä eläviä alaikäisiä lapsia. Väkivallan todistamisen on todettu olevan yhtä traumaattista kuin väkivallan kokeminen. Välilliset vaikutukset elävät pitkään elämän mukana, ehkä koko elämän. Väkivallan ketju ei ehkä koskaan katkea. 

Minä olen vastuussa siitä, millainen nainen tyttärestäni kasvaa. Olen vastuussa hänen kärsimyksistään. Hänen valinnoistaan. Kysyn kuitenkin, miksi kukaan ei puuttunut? Miksi kukaan ei suojellut lapsiani, kun en itse siihen pystynyt? Väkivallasta pitää kysyä. Se pitää ottaa puheeksi. Naapurit, ystävät, sukulaiset, läheiset, voivat soittaa poliisit. Se on jokaisen velvollisuus. Väkivalta ei ole perheen sisäinen asia! Sen vaikutukset kestävät läpi elämän. Sen vaikutukset ulottuvat lapsiin. Jokaisessa terveydenhuollon ja sosiaalihuollon palvelussa on mahdollisuus tunnistaa väkivalta. Tietysti on helpompaa ummistaa silmänsä, olla kysymättä, olla ottamatta puheeksi. Mutta se on sinun velvollisuutesi. Sillä, että saat vyyhdin purkautumaan, suojelet – et vain väkivallan kokijaa – vaan mahdollisesti myös väkivallan todistajia, lapsia.

13 kommenttia


  1. Luin tämän tekstisi uudestaan. Olen kaikki nämä vuodet kärsinyt huonoa omaatuntoa siitä, että olen niin huono äiti, etten nähnyt kulissienne taakse. Uskoin sen, mitä minulle kerrottiin ja näin sen, mitä minulle näytettiin. Minun olisi pitänyt osata tarttua niihin pieniin merkkeihin, joita näin jälkeenpäin ajateltuna ehkä olikin. Olisin pystynyt pelastamaan teidät, mutta en tajunnut tehdä sitä. Anteeksi!

    Vastaa

  2. Olipa yllätys ja koskettava kirjoitus. Olen vastapelurisi tuntenut aika pienestä pojasta tietämättä väkivaltaisuudesta.
    Paljon nyt selkiytyi kun samassa taloyhtiössä asuimme.
    Voi Johanna mitä olet joutunut kestämään. Älä syytä itseäsi. Olet todella rohkea kun nyt sen tuot julki mikä tietenkin olisi ollut hyvä jo aiemmin jonkun pitänyt saada tietää ja tukea teitä. Pidin sinua niin hauraana ja arkana mutta nyt ymmärsin mistä se johtui.
    Toivon sinulle ja lapsillesi hyvää jatkoa ja kyllä he pärjäävät.

    Vastaa

    1. Hei Merja, kiitos kommentistasi ja kiitos, että olet yksi lukijoistani. Kuten jo aiemmin totesin toiselle lukijalleni kommentoin, häpeä estää kertomasta.

      Toivon sinulle ja perheellesi kaikkea hyvää ❤️

      – Johanna

      Vastaa

  3. ❤️❤️❤️ Olen yksi heistä, jotka ummistivat silmänsä ja pitivät ajatukset vain ominaan. Anteeksi ❤️

    Vastaa

    1. Voi ei, en halunnut syyllistää. Herätellä ehkä heitä, jotka vielä voivat pelastaa omat lapsensa. Vielä enemmän herätellä ammattaliaisia. Kaikista eniten halusin kuitenkin pyytää anteeksi lapsiltani ❤️

      Lämpimin ajatuksin, Johanna

      Vastaa

      1. Voi Johanna, tiedän ettet halunnut syyllistää. Minä vain halusin pyytää anteeksi 😊

        Vastaa

        1. Ja tämä kirjoitus kosketti kovasti, koska Pimu ❤️ Ja koska näin kolmen tyttären äitinä tulee mieleen kaikenlaista. Onneksi sait lopulta riuhtaistua itsesi irti!

          Vastaa

  4. Hyvä kirjoitus, en tiennyt mitään tästä, vaikka asuimme teidän naapurissa.

    Vastaa

    1. Kiitos kommentistasi Virpi ❤️ Häpeä ja pelko estävät kertomasta. Siksi on tärkeää, että ihmissuhdetyössä tällaiset asiat uskalletaan ottaa puheeksi.

      – Johanna

      Vastaa

      1. Vaatii kyllä rohkeutta kertoa tällaisista asioista. Niin monessa perheessä on “virtahepo olohuoneessa”. Mutta varmasti kohtalotovereita löytyy, valitettavasti.

        Vastaa

        1. Juuri näin. Jokaisella lapsella on oikeus elää kodissa, jossa ei tarvitse pelätä.

          Minä tiedän, että sinä olet rohkea. Ehkä yksi rohkeimmista tuntemistani ihmisistä. Ihana, että luit ❤️

          – Johanna

          Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *