Kun kukaan ei halua

Tämä tarina ei kerro minusta. Tämä tarina kertoo ihmisistä, joita olen elämäni aikana kohdannut – työssä, lähipiirissäni ja niistä muista ihmisistä, jotka ovat minulle tarinansa halunneet kertoa. En koskaan voi täysin ymmärtää näiden ihmisten kokemusta hylätyksi tulemisesta. En voisi täysin ymmärtää, vaikka olisinkin kokenut samoja tunteita, elänyt samankaltaisia kokemuksia. Kerron tämän tarinan silti omasta näkökulmastani, koska jokainen tarina on koskettanut minua. Toiset tuntuvat ihoni alla enemmän kuin toiset. Jokainen silti on tuntunut ja tuntuu. Tässä tarinassa on vain kolme esimerkkiä, mutta näitä tarinoita on paljon. Tämä on tarina, joka rakentuu monista eri tarinoista – siitä, kun tuntuu, ettei kelpaa kenellekään. Tämä tarina on tosi.

Tapasin miehen. Hän ei olisi halunnut tavata minua. Tapasin hänet uudelleen, ja hän alkoi kertoa minulle tarinaansa. Häntä oli kiusattu pienestä lapsesta asti, koska hän oli erilainen kuin muut. Hänet hakattiin joka päivä koulussa. Kukaan ei halunnut olla hänen kanssaan. Hän oli aina yksin. Hän on yksin vieläkin. Vieläkin, vaikka kouluajoista on kulunut jo vuosikymmen.. 

”Oma syy”, sanoivat toisten lasten vanhemmat ja opettajat. Oma syy, koska hän oli erilainen. Ei tässä maailmassa saa olla erilainen. Erikoisuuden tavoittelu ei liity todelliseen erilaisuuteen mitenkään. Erikoisuuden tavoittelu on erilaisuuden irvikuva. Todella erilaiset yksilöt eivät jaksa osallistua vähemmistöjen mielenosoituksiin. Heille, jopa hengittäminen voi olla tuskallista. 

Itkin, kun hän kertoi minulle tarinaansa. Tunsin vihaa, surua, epätoivoa. Miten saisin tämän ihmisen, joka on niin palasina, että tuntee olevansa elävä kuollut, tuntemaan, että minä haluan auttaa. Olla tukena. Olla tavoitettavissa. En tiedä. En tiedä, toipuuko hän koskaan.

Tapasin miehen. Hän kertoi minulle tarinansa. Hän kertoi siitä, kuinka yhtäkkiä suositusta pojasta tuli kaikkien silmissä hylkiö – paha ihminen. Hän kertoi, kuinka hän alkoi enemmän ja enemmän toteuttaa pahoja tekoja, koska niitä häneltä kaikki odottivat. Kukaan ei halunnut häntä. Hän olisi halunnut vain löytää ihmisen, joka hyväksyisi hänet. Rakastaisi. Mutta kukaan ei hyväksynyt. Myös ne ihmiset, jotka olivat häntä rakastaneet joskus, käänsivät hänelle selkänsä. Paha alkoi määritellä hänen identiteettiänsä. Hän ajatteli olevansa paha. Oikeasti.

Itkin, kun hän kertoi minulle tarinansa. Itkin monta tuntia. Näin hänessä heti niin paljon rakkautta ja kaipausta olla rakastettu. Hyväksytty. Ihminen muiden katseiden takana. Onko se liikaa toivottu? Liikaa pyydetty? Pahuus oli ainoa keino selviytyä. Hän kärsi pahoista teoistaan, koska hänen arvonsa ja tekonsa olivat ristiriidassa keskenään. Hän voi todella pahoin. Eikä kukaan nähnyt häntä. Nähnyt, kuka hän oikeasti on.

Hän toipuu. Hitaasti, mutta varmasti. Hän ei aina huomaa sitä muutosta, mikä hänessä on tapahtunut ja tapahtuu koko ajan. Pahuus on vielä osa hänen identiteettiään. Enää kuitenkin vain hetkittäin. Pienin ajatuksin omasta pahuudesta. Suuri osa hänen teoistaan tulee nykyään hänen puhtaasta, hyvästä sydämestään. Erityisesti halusta auttaa. Hän todella toipuu.

Tapasin miehen. Miehen, joka lukee blogiani. Hän kertoi minulle tietävänsä, miltä tuntuu, kun kokee olevansa koko ajan eteisessä – valmiudessa lähtemään. Hän kertoi minulle, ettei parina viime vuonna tuntenut olevansa tervetullut omaan kotiinsa – kotiin, jota hän ei tuntenut kodikseen. Hän tietää, miltä tuntuu, kun kukaan ei halua häntä. Jokainen virhe, minkä hän teki, oli naula hänen arkkuunsa. Arkkuun, joka tarkoitti hänen hylkäämistään. En pystynyt itkemään. Sattui niin lujaa.

Niin moni ihminen oli hänet elämänsä aikana hylännyt. Hän teki virheitä, mutta ketään ei kiinnostanut miksi. Hän oli elänyt helvetissä. Joutunut ottamaan vastuuta liian aikaisin. Vastuuta sisaruksistaan. Vastuuta vanhemmistaan. Hän ei pystynyt siihen, vaikka yritti. Hän yritti niin kovasti, ettei pystynyt ottamaan vastuuta niistä asioista, joista hänen olisi pitänyt vastuuta ottaa. Hänet hylkäsivät kaikki. Hänet saatiin uskomaan, että myös hänen äitinsä olisi hänet hylännyt.

Nyt hän tietää, että vaikka hänelle rakkaat ja tärkeät ihmiset, hänet hylkäsivät, tuli tilalle ihmisiä, jotka hänestä aidosti välittävät. Ihmisiä, jotka eivät hylkää, vaikka hän tekisi virheen. Vaikka hän tekisi toisenkin. Vaikka hän ei ole täydellinen. Vaikka hän tekee pahojakin tekoja, häntä ei hylätä. Hän haluaa parantua. Ja hän tietää, että äiti ei sittenkään koskaan hylännyt. Hän tietää, ettei äiti hylkää koskaan. Hänellä on toivoa. Uskon, että hän toipuu.

Syrjäytyminen on suurin uhka yhteiskunnalle. Jokaisen meistä on otettava vastuu lähimmäisistämme. Osoittaa heille, että he kelpaavat ja että he saavat apua. Toisen ihmisen kunnioittaminen on avain ihmisen kokemaan hyvinvointiin. Kunnioittaminen välittyy erityisesti toisen ihmisen kohtaamisessa. Minä ainakin teen parhaani.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *